Nyt vasta nähtiin, miten suuri tyytymättömyys maassa oli, ja tuskinpa kapinan puhkeamiseen olisi tarvittu edes sitä salaperäistä ja taitavaa valmistusta, johon Juhana jo aikaisemmin oli ryhtynyt.
Kaikkein ensiksi molemmat herttuat hyökkäsivät meren puolelta pienellä joukollaan, joka oli kokoonpantu heidän omista alamaisistaan.
Talonpojat pysyttelivät toistaiseksi vielä edottavalla kannalla, mutta kapinoitsevien joukko lisääntyi kuitenkin huomattavasti.
Vihdoin veljekset, nähdessään, miten heidän yrityksensä voitti yhä enemmän kannatusta, julistivat sodan kuningasta vastaan ilmoittaen syyksi sen, että hän oli valtakunnan ja kuninkaallisen huoneen häpeäksi korottanut talonpoikaistytön kuningattareksi sekä rakastajattarensa äpärän Ruotsin kruununperilliseksi.
Kuningas nauroi vihoissaan, kun hänelle tuotiin tämä sodanjulistus.
Hän repi rikki pergamentin, jolle sodanjulistus oli kirjoitettu, ja pui nyrkkiään.
"Tulkoot vaan!" mutisi hän hampaittensa välissä. "Verisinä minä lähetän kotiin ne, jotka uskaltavat nousta minua vastaan. Enkö minä ole kuningas? Eikö kansa seiso takanani? Kansa ja armeija puolustavat minua; kuka voi sellaisen muurin voittaa."
Siitä huolimatta hän oli levoton. Hänen täytyi jälleen ajatella vanhuksen ennustusta. Joku hänen seuralaisistaan oli myöskin hymyillyt hänen sanoilleen. Hän huomasi sen ja oli vaiti. Mutta hän näki, että vaara oli suuri ja että hänen oli pakko kerätä koko voimansa kokoon.
Hän vetäytyi työhuoneeseensa ja kirjoitti toisen kirjelmän toisensa jälkeen. Hän lähetti ne niihin kaupunkeihin, jotka olivat kapinoitsijoiden tien varrella. Hän lupasi heille apua ja pyysi heitä pitämään puoliaan kunnes hän saapui vapauttamaan heidät.
Siitä huolimatta antautui toinen kaupunki toisensa jälkeen. Yhä suuremmaksi kasvoi kapinoitsijoiden joukko, talonpoikienkin pariin oli kapina levinnyt.