Luoteinen osa Ruotsia oli ilman miekaniskua antautunut kuninkaan veljien puolelle. Upsalassa he pysähtyivät, kokosivat hajalliset joukkonsa vahvaksi talonpoikaisarmeijaksi, yhtyivät aatelisten joukkoihin ja läksivät yhteisvoimin Tukholmaa vastaan.
Ei missään heitä vastustettu, yhä vain uusia voimia liittyi heihin. Vasta Tukholman linnoitettujen muurien ulkopuolella heidän oli pakko pysähtyä.
He pystyttivät leirinsä vähän matkan päähän kaupungista, niin sanotulle pohjoismalmille.
Kuningas kulki näinä aikoina tuntikausia huoneissaan edestakaisin voimatta tehdä mitään päätöstä.
Hän oli ollut aivan voimaton, ei hän ollut voinut millään estää kapinoitsijoiden kulkua; hänen sotajoukkonsa oli Tanskan rintamalla.
Kaupungista pakenivat asukkaat joukottain kiiruhtaen uutta herraa vastaan. Yksinpä kuninkaan omasta ympäristöstäkin monet, jotka olivat tekeytyneet ystäviksi, katosivat jäljettömiin.
Hänen täytyi sulkea muurit ja antaa vartioida torneja, voidakseen estää yleistä pakoa. Nyt kun vihollinen oli kaupungin ulkopuolella, oli ryhdyttävä puolustukseen ja valmistauduttava piirityksen varalta.
Kerran Kaarina hiipi kuninkaan luo. Tuskissaan, kyyneleet silmissä, hän syleili tätä. Kuningas oli koettanut salata häneltä aseman vakavuuden, mutta nähtyään liehuvat liput vihollisen leirissä sekä ihmisten pakenevan suurissa joukoin, oli asioiden oikea tila hänelle selvinnyt.
Oli ilta ennen odotettavissa olevaa hyökkäystä. Eerik ei tahtonut sitä vieläkään uskoa, hän ei tosin voinut enää mitään tehdä, mutta hän toivoi sittenkin, että asiat odottamattomalla tavalla kääntyisivät parempaan päin.
"Eerik —" kuiskasi Kaarina.