"Ja vaikkapa niin olisikin —" jatkoi hän siten, "ole rauhassa, Kaarina, sinulle ei tapahdu mitään. En jätä sinua koskaan, ei mikään voi meitä eroittaa."
Ja Eerik kietoi käsivartensa Kaarinan ympärille ja painoi poskensa hänen tukkaansa vasten. Siten he seisoivat kauan ja ääneti.
"Mutta jotakin täytyy tapahtua, Eerik, ennenkuin he hyökkäävät kaupungin kimppuun. Koeta ryhtyä sovitteluihin; kysy, mitä he vaativat. Ehkäpä onnettomuus saadaan estetyksi, jos te sovitte keskenänne."
"Minä tiedän, mitä he vaativat."
"Mutta kaikkihan riippuu sinusta. Vielä sinä olet kuningas, vielä voit pelastaa kaikki, kunhan neuvottelet järkevästi heidän kanssansa."
Eerik naurahti.
"Vielä minä olen kuningas!"
Mutta nauruun sisältyi myös pelkoa, siitä kajahti mielenhäiriön tuska, joka viime aikoina jälleen oli hiipinyt hänen sieluunsa. Mutta tämä tuska teki hänet samalla pehmeäksi; hän kuunteli Kaarinan kehoitusta, jonka onnistui vihdoin suostuttaa kuningas ryhtymään sovitteluihin veljiensä kanssa.
"Olkoon," sanoi hän vihdoin. "Tahdon kuunnella, mitä heillä on sanottavana; tahdon ainakin tietää, mikä meidän asemamme on ja mitä meidän tulee tehdä."
Kaupungista annettiin merkkejä, ja sitten vihollisten leiristä lähetettiin muutamia sovinnonhierojia, joita vastaan kuninkaan lähetit saapuivat kaupungin portille.