Päivä kallistui jo iltaan, yö teki tuloaan. Aamun sarastaessa voitiin odottaa kaupungin pommitusta.
Vapautuakseen kansan tunkeilevaisuudesta antoi kuningas sulkea linnan portit.
Aamun valjetessa kuului ensimmäinen laukaus vihollisleiristä.
Yrjänä Pietarinpoika luuli voivansa käyttää hyväkseen hälinää, joka nyt syntyi kaupungissa, ja päästä pakoon. Hän poistui varovasti piilopaikastaan ja hiipi portaita alas päästäkseen käytävään, joka johti linnasta ulos. Mutta samassa sotamiehet keksivät hänet ja kuljettivat ulos.
Riemuiten kansa syöksyi hänen kimppuunsa, ikäänkuin vapahduksen hetki olisi lyönyt, ja laahasi hänet portille. Yrjänä Pietarinpoika piti puoliaan kuin vihainen härkä; hän iski vahvalla nyrkillään useita maahan tai työnsi pois tieltään; mutta vastustajiensa ylivoimaa vastaan hän oli voimaton.
"Alas Yrjänä Pietarinpoika! Hyvittäkää herttua!" huudettiin joka taholta, ja huuto kuului ikäänkuin vapahduksen riemuhuudolta.
Äkkiä laahattiin paikalle myös vanha nainen, joka itki katkerasti. Vaatteet olivat puoleksi repeytyneet hänen yltään hänen taistellessaan ylivaltaa vastaan; nyt hän ei vastustellut enää, vaan seurasi ääneti ja alistuvana.
"Hän menköön saman tien!" huusi kansanjoukko.
Kun vanha vaimo näki Yrjänä Pietarinpojan, eivät jalat kantaneet häntä enää pitemmälle, mutta tuuppien häntä työnnettiin eteenpäin.
Se oli Yrjänä Pietarinpojan äiti. Hän oli saanut jakaa poikansa kanssa hänen kunniansa, niinpä hän nyt sai ottaa osaa hänen onnettomuuteensakin.