Kaarina ei uskaltanut nytkään sanoa mitään. Kuningas tiesi kyllä, että uhraamalla vihatun nousukkaan voitaisiin voittaa paljon. Hän taisteli ehkä elämänsä vaikeimman taistelun, mutta hän pysyi lujana.
Vihdoin kuningaspari läksi levolle unohtaakseen muutaman tunnin aikana onnettomuuden taakkansa.
Ensimmäinen laukaus herätti heidät kuitenkin armotta.
Kasvot vääntyneinä Eerik hyökkäsi ikkunaan. Ulkoa kuului huutoa, täydellinen sekasorto oli vallalla, sotamiehet juoksivat edestakaisin. Tuo meteli näytti pikemmin riemulta, nyt kaikki kansa syöksyi ulos.
"Se merkitsee jotain," kuiskasi Kaarina tuskissaan.
Eerik epäröi, ikäänkuin tuumien mitä tehdä. Sitten hän läksi vahteja tarkastamaan, käskyjä jakamaan ja kuulemaan tietoja.
Mutta linnan vahdeistakin olivat monet karanneet; toiset olivat tosin rauhallisia, vaikka ampumista jatkuikin.
Kuningas tarkasti pientä joukkoa.
"No, kuuluuko mitään erikoista?" kysyi hän epäilevästi. "Päällikkö astukoon esiin."
Linnanpäällikkö astui rivistä esiin.