"Mikäs on se kieli, jonk' ei ääntä soi,
Ja mitäs päivää yö ei seurata voi?" —
"Soljessa on kieli, vaan ei haastakaan,
Ja tuomiopäivää yöhyt ei seurakaan".
"Kas, neitoseni, kaikkihan sä arvaatkin,
Ja emmekö siis häitä me jo viettäiskin?
Solki en mä oo, ja syömmein sykkäilee,
Ja häiden jälkeen päivä aina paistelee".
Ensimmäiseen tulliportin läheiseen ravintolaan he poikkesivat, ja kun
Johannes oli käskenyt hyvää kahvia, sanoi Amrei:
— "Hyvästi tää maailma sittenkin on järjestetty! Tähän nyt ovat ihmiset rakentaneet talon ja laittaneet siihen lavitsat ja tuolit ja pöydät ja uunit, siinä palaa valkea, ja tuoll' on heillä kahvit, kermat, sokerit ja kauniit kupit, ja kaikki se kannetaan koreasti pöydälle, ja kun menemme kauemmaksi, niin on sielläkin samallaisia ihmisiä ja taloja ja niissä kaikki niin hyvin järjestetty. Aivan kuin sadussa: 'avau säkki!'"
— "Niin, mutta ei se näitä paitsi ota auetakseen", sanoi Johannes, ja veti taskustaan kourallisen rahoja.
— "Niinpä kyllä", sanoi Amrei, "noilla pyörillä on helppo kulkea vaikka koko maailma pitkin ja poikki. Vaan sanos, Johannes, onko sinusta koskaan elämäpäivänäsi kahvi maistunut näin makealta kuin nyt? Entäs nuo vehnäset sitten! Sinä olet käskenyt liian paljon: me emme jaksa syödä kaikkea; vehnäset minä otan mukaani, mutta sääli on tuota herttaista kahvia; voi, kuinka monelle köyhälle tuo tekisi hyvää, ja meidän täytyy se jättää tähän, ja maksaa sinun se kumminkin pitää".
— "Minkäpäs sille mahtaa? Ei maailmassa saa niin tarkasti asioita ottaa".
— "Niin, se on totta, se, minä olen liian tarkaksi tottunut; älä pane pahaksesi sitä; jos jotain tuommoista sanon, niin sen teen ymmärtämättömyydestä".
— "Sitä sinun on hyvä sanoa, kun tiedät olevasi ymmärtäväinen".
Amrei nousi pian ylös, hänen poskensa hehkuivat kuumuudesta, ja tultuaan peilin eteen hän huudahti: "Voi Herran tähden! Minäkö tuossa olen? En tunne itseäni enää ollenkaan".