— "Mutta minä tunnen sinut", sanoi Johannes, "sinun nimesi on Amrei ja Avojalka ja suolaprinsessa, mutta tämä kaikki ei ole vielä kylläksi; sinä saat nyt vielä yhden nimen lisäksi: rusthollin-emäntä ei kuulu myöskään niin hullulta".
— "Oi hyvä Jumala! voiko se siis niin käydä? Minä arvelen nyt, ettei se olisi mahdollista".
— "Tosin, kyllähän me vielä saamme purra rikki kovia pähkinöitä, mutta se ei huoleta minua, se. Panes nyt maata hiukkasen, minä tahdon sillä aikaa tiedustella rattaita: ethän sinä saata ratsastaa minun kanssani päivällä, ja me tarvitsemme sellaiset muutoinkin".
— "Minä en voi maata, minun pitää kirjoittaa vielä kirje Haldenbrunniin; minä olen mennyt matkoihini sieltä ja olen siinä nauttinut toki niin paljon hyvää, ja onpa minulla toimitettavana siellä monta muutakin asiaa".
— "Tee se, kunnes minä palajan takaisin". Johannes meni pois ja Amrei silmäili hänen jälkeensä, täynnä kummallisia ajatuksia: tuolla hän menee ja hän on kuitenkin sinun omasi, ja mitenkä ylevästi hän astuu! Voiko todellakin olla mahdollista ja supisen totta, että hän on sinun omasi?… Hän ei silmäile enää ympärilleen, mutta koira, joka käy hänen jäljessään, sen tekee; Amrei viittaa ja houkuttelee sitä ja katsopa vaan, tuolla tulee se jo takaisin, juosten aika kyytiä. Hän menee sitä vastaan huoneen ulkopuolelle ja kun se kavahti häntä vastaan pystyyn, sanoi hän: "hyvä, hyvä, se on sinulta ihan oikein, että jäät minun luokseni, ett'en minä ole niin ypö yksinäni; mutta nyt tule sisään, minun pitää kirjoittaa".
Hän kirjoitti pitkän kirjeen Haldenbrunnin kylänvoudille, kiitti koko kuntaa niistä hyvistä töistä, joita hän oli saanut nauttia, ja lupasi ottaa sieltä kerran lapsen kasvatettavakseen, jos hän sen vaan voi tehdä, ja velvoitti vielä kerran kylänvoutia, että mustan Marannan pieluksen alle pantaisiin hänen virsikirjansa. Kirjettä lakatessaan, puristi hän huulensa yhteen ja virkki: "kas niin, nyt olen minä valmis, mitä Haldenbrunniin tulee". Pianpa repäsi hän kuitenkin kirjeen auki, sillä hän piti velvollisuutenaan näyttää Johannekselle, mitä hän oli kirjoittanut. Tämäpä ei tullut takaisin pitkään aikaan, ja Amrei punastui, kun puhelias emäntä sanoi: "teidän miehellänne on kaiketi asioita voutivirastossa?" Se, että Johannesta ensikerran nimitettiin hänen mieheksensä, sattui syvälle hänen sydämmeensä.
Hän ei voinut vastata, ja emäntä katsoa tähysti häneen kummastellen. Amrei ei tiennyt muuta neuvoa päästäkseen hänen kummallisista silmäilyksistään kuin lähteä ulos huoneen edustalle, jossa hän istahti lauta-läjälle ja odotti, koira sivullaan, Johannesta. Hän silitteli koiraa ja katseli syvään sen uskollisiin silmiin. — Ei mikään eläin hae ja kestä ihmisen vakaista silmäilyä, ainoastaan koiralle näkyy tämä voima annetuksi, mutta senkin silmä sulkeutuu pian.
Kuinka maailma on kuitenkin samalla kertaa niin arvoituksia täynnä ja toki niin selvä!
Amrei meni koiran kanssa talliin, katseli, mitenkä kimo syödä narsutteli ja sanoi: "Niin on, hyvä kimoseni, syö nyt vaan kyllältäsi ja kuljeta meitä hyvästi kotiin, ja suokoon Jumala, että meille kaikille kävisi hyvin".
Johannes ei tullut pitkään aikaan takaisin, ja kun Amrei hänet viimeinkin näki, meni hän häntä vastaan ja sanoi: "kun sinulla tästälähin sattuu jotakin asioimista matkalla, niin otathan minut mukaasi? Niinhän?"