— "Vai niin! Peljästyitkö? Arvelit ehkä minun menneeni sitä tietäni? Niin, mitenkä olisi, jos minä olisin sinut jättänyt ja ratsastanut matkoihini?"
Amrei säpsähti; hetkisen kuluttua sanoi hän vakavasti: "Et sinä näköjään ole mikään sukkela. Sen tapaisten asiain kanssa leikitteleminen on ihan säälittävän yksinkertaista. Minä surkuttelen sinua, että teit sellaista, sinä teit sillä pahaa itse itsellesi; se on kyllä ikävää, jos sinä sen tiedät, mutta ikävää myös, jos sinä et sitä tiedä. Sinä tahdot ratsastaa luotani pois ja arvelet minun nyt muka itkeväni sinulle huviksi? Luuletko sinä ehkä, kun sinulla on varsa ja rahaa, olevasi herra täällä? Ei, sinun varsasi on vienyt meitä molempia ja minä olen tullut kanssasi. Mitähän arveleisit, jos minäkin laskisin leikkiä ja sanoisin: mitenkä olisi, jos minä jättäisin sinut nyt tuohon istumaan? Minä surkuttelen sinua, että sinä lasket sellaista leikkiä".
— "Hyvä, hyvä, sinun pitää saamasi oikeus, mutta lakkaahan nyt jo toki kerrankin".
— "Enkä, minä puhun niin kauan, kunnes olen saanut suuni puhtaaksi, koska minä olen kerran loukattu, ja minun tahdossani on lopettaa koko juttu silloin kun minä tahdon. Ja sinä loukkasit itse itseäsikin, sitä, joka sinun tulee olla ja joka myös olet. Kun joku muu sanoo sellaista, mikä ei ole oikeaa, niin voin minä juosta siitä pois; mutta sinussa ei pidä oleman yhtäkään likapilkkua, ja usko minua, laskea leikkiä sellaisesta asiasta on sama, kuin käyttää ristiin-naulitun kuvaa nukkina".
— "Oho! Ei se toki niin pahaa ole; mutta kaikkeen tähän nähden et sinä näy ymmärtävän leikkiä".
— "Kyllä minä ymmärrän, sen saat kyllä pian tuta, sen, mutta en sellaisesta asiasta, ja nyt on jo tarpeeksi. Minä olen nyt lopussa enkä ajattele enää koko asiaa".
Tämä pieni välisattuma osoitti molemmille jo ajoissa, että heidän, huolimatta kaikesta lemmestä, täytyi ottaa vaarin toistensa luonteesta, ja Amrei tunsi olleensa liian kiivas, ja Johannes huomasi olevan sopimatonta laskea leikkiä Amrein luottavaisuudesta ja kiintymisestä häneen. Kumpikaan ei sanonut sitä toiselle, mutta kumpikin tunsi toisen niin ajattelevan.
Pieni hattara, joka oli noussut taivaan laelle, hajosi pian läpiloistelevan auringon selvittämällä, ja Amrei iloitsi niinkuin lapsi, kun somat, viheriäväriset Berniläisrattaat, pyöreän pehmeätyynyisen istuimen kanssa, tulivat paikalle. Jo ennen valjastamista, istahti hän niihin ja taputti ilosta käsiään. "Nyt tulee sinun antaa minun vielä lentää", sanoi hän Johannekselle, tämän valjastaessa kimoa, "minä olen ratsastanut kanssasi, nyt ajan minä, eikä jää siis jäljelle muuta kuin lentäminen".
Ja aamun ihanuudessa ajoivat he kauniita teitä myöten. Kimolle näkyi matka kepeältä ja Luks haukkua kaiutteli sen edessä ilosta.
— "Tiedätkös mitä, Johannes", sanoi Amrei hieman matkaa päästyä, "ravintolan emäntä kun luuli minua jo sinun vaimoksesi"