— "Ja sehän sinä jo oletkin, ja siitä kysyn minä viisi, mitä kaikkia sanoisivatkaan siihen. Sinä taivas ja te leivot ja te puut ja te kedot ja vuoret! Katsokaapas tänne, tämä tässä on minun eukkoni! Ja kun hän muriskelee, on hän yhtä hyvä, kuin jos hän jotakin hyvää sanoisi. Oi, minun äitini on viisas vaimo, hän on sen tiennyt, hän on sanonut, että minun pitää tarkastella neitoani, kun hän itkee suutuksissaan, sillä silloin tulee sisällinen ihminen näkyviin. Tänään, kun sinä toruskelit, tuli sinussa näkyviin lempeä, terävämielinen, kaunis, pahanilkinen. Nyt tunnen minä koko sen seuran, joka asuskelee sinussa, ja se on minun mielestäni juuri sellainen, kuin sen tuleekin olla. Oi sinä, koko lavea maailma! Minä kiitän sinua siitä, että olet olemassa, sinä ja kaikki, kaikki. Maailma! Minä kysyn sinulta, oletko sinä, niin kauan kuin oletkaan seisonut pystyssä, nähnyt tällaista somaa eukkoa? Hehei jaa!"
Ja kun joku jalkamies tuli heitä vastaan, niin tarttui Johannes Amreihin ja huusi: "katsopas tänne, tässä on minun muijaseni!" kunnes Amrei rukoili häntä lopettamaan leikkiä; mutta hän sanoi: "minä en voi pidättää itseäni ilosta. Minä tahtoisin huutaa koko maailman korviin, niin että kaikki iloitsisi minun kanssani, enkä minä voi ollenkaan käsittää, mitenkä kaikki nuo ihmiset ajavat pelloillensa ja hakkaavat puita sekä tekevät muuta työtä, eivätkä ollenkaan tiedä, mitenkä minä olen onnellinen!"
Amrei, nähdessään erään köyhän vaimoraukan käyvän maantietä pitkin, päästi silmänräpäyksessä kenkänsä jaloistaan ja viskasi ne vaimolle, joka äimästyneenä katseli kiiruhtavien jälkeen ja kiitti. Amreista tuntui niin autuaalta se tieto, että hän nyt ensimmäisen kerran iässään oli lahjoittanut arvoisan kappaleen, jota hän itse olisi vielä voinut vallan hyvästi käyttää. Alussa, annettuaan ne niin pian pois ja tuumiessaan sitä, mietti hän vaan — ja tämä ajatus palasi useinkin — kuinkahan paljon kengät oikeastaan saattoivat maksaa; niiden omistamista ei näköjään ollut niin helppo unohtaa, ja hän ei ajatellut enää ollenkaan, kuinka paljon hän oli tehnyt hyvää mustalle Marannalle, — kenkäin lahjoittaminen näkyi hänestä olleen ensimmäinen hyvä työ, ja tieto siitä teki arvattavasti hänet paljoa onnellisemmaksi, kuin lahjan saajan; hän hymyili yhä itsekseen, hänellä oli sielussaan salainen lahja, joka sai hänen sydämmensä hyppimään ilosta, ja kun Johannes kysyi häneltä: "Miksikä sinä hymyilet noin itseksesi, niinkuin lapsi maatessaan?" sanoi hän:
— "Oi, Jumala, se onkin niin unen laista! Minä voin nyt lahjoittaa! Minä seuraan ajatuksissani yhä vielä vaimoparkaa ja tiedän, kuinka hän iloitsee".
— "Se on hyvä se, että lahjoitat niin mielelläsi".
— "Niin, mitäpäs siitä, jos lahjoittaa onnellisena ollessa; minä olen niin perinpohjin onnellinen, minä tahtoisin lahjoittaa kaikki, minä haluan nyt yhtä kernaasti kuin sinä huudella kaikille ihmisille. Minä arvelen voivani antaa heille kaikille ruokaa ja juomaa. Minusta tuntuu, ikäänkuin istuisin pitkän hääpöydän ääressä ihan yksin sinun kanssasi ja minä olen niin ravittu, minä en voi syödä mitään, minä olen ihan kylläinen".
— "Niin, se on hyvä, se", sanoi Johannes. "Mutta älä lahjoita enää kenkiäsi. Kun minä katselen niitä, niin muistuvat mieleeni kaikki ne ihanat vuodet, joita ne ovat kestäneet, sinä voit juoksennella niillä vielä monta monituista Herran vuotta, ennenkuin ne kuluvat ihan tyyni".
— "Mitenkä sinä tulit nyt ajatelleeksi sitä? Kuinka monta sata kertaa olen minä ajatellut samaa, katsellessani kenkiäni. Mutta kerrohan minulle nyt myös jotain kodistasi, muutoin olen minä lörpöttävä ainoastaan itsestäni. Kerro nyt".
Johannes teki sen kernaasti, ja hänen kertoillessaan pyöri Amrein mielessä lakkaamatta onnellinen kuva: köyhä vaimo uusissa hänelle lahjoitetuissa kengissä.
Kun Johannes oli kuvannut kotonsa ihmiset, niin rupesi hän kiittelemään talon karjaa, sanoessaan: "Se on niin hyvästi ravittu, niin terve ja pyöreä palleroinen, ettei vesi-tippakaan pysyisi päällä".