— "Ei, tuumipas itse; kenties huomaat sen sinäkin. Se on sinun asiasi se, ja me molemmat olemme nyt sekaisella päällä, joten se olisi meille vahvikkeena, jos me molemmat ajattelisimme samaa keinoa".
— "Niin, minulle johtuu mieleen yksi seikka. Tuolla toisessa kylässä asuu pappi, jonka minä tunnen vallan hyvästi, hän neuvoo meille kyllä parhaimman keinon. Mutta, annapas olla! Se on kuitenkin parempi! Minä jään tähän laaksoon, myllylle, ja sinä menet yksinäsi taloon vanhempieni luo ja sanot heille suoraan totuuden. Minun äitini saat heti puolellesi. Mutta olethan sinä niin kekseliäs, että kyllä kiedot isänkin ihan sormesi ympäri. Se on paras keino kuitenkin. Sillä tavoin pääsemme odottamasta eikä meidän tarvitse ottaa vieraita ihmisiä auttajiksi! Onko sinun mielestäsi tämä oikein? Eikö se ole liian paljon vaadittu sinulta?"
— "Se on minunkin ajatukseni. Mutta nyt emme tuumi sen enempää, emme ollenkaan; se pysyy, ikäänkuin olisi kirjoitettu, ja se pitää vaan toimitettaman, ja nopeasti työhön tarttuminen tekee mestariksi. Nyt se on oikein. Oi, sinä et ollenkaan tiedä, millainen armas, hyvä, kelpo rehellinen mies sinä olet".
— "No, no! Mutta sama se, me molemmat yhdessä olemme nyt yksi ainoa kelpo ihminen ja sellaisenahan tahdomme pysyä. Katsopas tänne, anna minulle kätesi, kas niin; tuo niitty tuolla on meidän ensimmäinen ketomme. Terve tulemastasi, eukkoseni, kas niin, nyt olet sinä kotonasi. Hei hoilaa! Tuolla on meidän haikarakin, se lentää ylös. Haikara hoi! Sano terve tulemasta! Tämä täss' on uusi emäntä. Toisen kerran juttelen minä sinulle enemmän siitä asiasta. — No, Amrei, älä kuhnustele liian kauan tuolla yläällä, vaan laita pian luokseni myllylle; jos talli-renki on kotona, niin laita hänet, sillä se mies juoksee kuin jänis konsanaan. Kas niin, näetkö talon, haikaran pesä katolla ja kahden riihen kanssa tuolla vuoren päällä, metsästä länteen päin? Siellä pihalla kasvaa lehmus, näetkö?"
— "Näen".
— "Se on meidän kotimme se. No astu nyt alas, sinä et voi enää eksyä".
Johannes nousi rattailta ja auttoi Amrein, joka piti kaularengasta, minkä oli tallettanut taskussa, ristiinpantujen käsiensä välissä, ikäänkuin helmivyötä ja rukoili itsekseen. Johannes otti hatun päästänsä ja hänen huulensa liikkuivat.
Ei kumpikaan puhunut enää sanaakaan, ja Amrei läksi ensimmäisenä. Johannes seisoi vielä kauan aikaa paikallaan ja, nojautuen kimoonsa, katseli Amrein jälkeen. Nyt kääntyi Amrei ympärinsä ja ajoi luotansa koiran, joka oli häntä seurannut, mutta sepäs ei tahtonutkaan lähteä, juoksi kedolle syrjään ja taasen Amrein luo, kunnes viimein Johannes vihelsi, jolloin koira juosta vilisti takaisin. Johannes ajoi myllylle, johon pysähtyi. Siellä sai hän tietää hänen isänsä olleen siellä noin tunti sitten häntä odottamassa, mutta taasen menneen kotiinsa.
Johannes iloitsi, että isä jälleen kykeni jaloilleen ja että Amrei tapaa nyt molemmat vanhemmat kotosalla. Myllyllä oleva väki ei voinut saada selkoa siitä, mikä Johanneksen tänne veti, kun hän ei kuitenkaan näköjään kuullut yhtään sanaa, mitä sanottiin. Hän käyskenteli milloin sisään huoneesen, milloin siitä taasen ulos, sen kotiinsa vievälle tielle, sen taasen palasi hän takaisin. Johannes olikin täynnä levottomuutta ja näkyi lukevan ihan askeleita, joita Amrei teki. Nyt oli hän tuon pellon pientareella, nyt jo tuon, nyt taasen tuon pensaikon luona, nyt puheli hän jo vanhempien kanssa… Sitä hän ei voinut toki selvittää, miten se kävi.
18. Ensimmäinen takkavalkea.