Amrei kulki sillä välin tietään ikäänkuin unissa. Hän katseli kysyvästi puihin: ne seisovat niin rauhallisina paikoillaan, ja siihen ne jäävät seisomaan ja katsovat sinuun vuosikausia, vuosikymmeniä, koko elämän aikasi elonkumppaleinasi; ja mitä kaikkea tuolloin saatkaan kokea ja nähdä!
Mutta Amrei oli jo tullut kumminkin niin vanhaksi, ettei hän enää hapuillut tukea ulkonaisesta maailmasta. Paljon aikaa oli jo kulunut siitä, kuin hän oli puhellut pihlajapuun kanssa. — Hän tahtoi karkoittaa ajatuksensa kaikesta, mitä hänen ympärillään oli, ja kumminkin kiintyi hänen silmänsä noihin ketoihin, jotka tulevat hänen omikseen, ja aina hän tahtoi ennakolta ajatella, miten on käyvä, taloon tulot ja vastaan-otot, puheet ja vastaukset, niin päin ja näin päin. Tuhansien mahdollisuuksien sekasortona pyöri nyt kaikki hänen mielessään, ja helkkyvalssin sävelet soivat hänen korvissaan. "Mitäs tästä vitkailemisesta lähtee? Kun soitto alkaa, niin tanssin polskat ja valssit. En tiedä miten jalkani asetan, ne menevät itsestään; enkä minä saata sitä mielessäni kuvailla, enkä mä huolikaan miettiä sitä, että kentiesi tunnin kuluttua kuljen tätä samaa tietää takaisin, ja sydämmeni on pakahtua, mutta kulkeani vaan pitää, askel askelelta. Piisaa jo! Tulkoon mitä tulleekaan; saapuvillahan olen minäkin siinä!"
Ja olipa hänen olennossaan vielä jotain enempääkin kuin tämä vasta lausuttu luottamus; turhaan hän ei ollut jo lapsesta pitäin arvoituksia arvellut ja päivä päivältä taistellut elämän kanssa. Koko sen olennon voima, miksi hän nyt oli tullut, oli hänessä rauhallisena ja tesmälleen osaavana. Kyselemättä enää, miten on välttämättömyyttä kohtaaminen, hiljaa kooten yhteen sielunsa voimat, kulki hän rohkeana ja vakavin askelin eteenpäin.
Kauaksi hän ei vielä ehtinyt, niin jo huomasi erään talonpojan istumassa tien vieressä, jalkojen ja käsien välissä punainen karanko-sauva, johon hän nojasi leukaansa.
— "Hyvää päivää!" sanoi Amrei, "lepo maistunee hyvältä?"
— "Maistuu kyllä. Minne matka?"
— "Tuonne taloon. Lähdettekö mukaan. Saatte nojata käsivarteeni".
— "Niin", irvisteli ukko, "kolmekymmentä vuotta takaperin olisi tuntunut paljoa mieluisemmalta, jos tuommoinen sorea neito olisi mulle noin sanonut, olisinpa hypännyt silloin kuin varsa".
— "Niillepä, jotka varsan lailla hyppivät, ei semmoista sanotakaan!" nauroi Amrei.
— "Sinä olet rikas", sanoi ukko, jolle näkyi olevan mieliin kevyt keskustelu puolipäivän helteessä. Hyvillään otti hän nuuskua sarvirasiastaan.