Vastaan tuli vanhanläntä mies, joka sirppi olalla meni pellolle, ja Amrein matkatoveri kysyi häneltä, kummallisesti iskien silmää: "Tiedätkö, liekkö tuo ahnas rusthollari kotona?" — "Luulen, mutt'en tiedä", vastasi mies sirppi olalla ja meni tietään. Hänen kasvonsa vavahtivat, ja vielä nytkin, kun hän meni kauemmaksi, nytki hänen selkänsä ylös ja alas, hän nauroi nähtävästi, ja Amrei katsoi terävästi seurakumppalinsa kasvoihin ja huomasi jotain petosta, ja äkkiä hän tunsi ukon rypistyneissä kasvoissa sen miehen, jolle hän ennen oli antanut juoda Selja-aholla, ja hiljaa napsauttaen sormiaan, arveli hän: "äläs huoli, sinut mä saan kiinni", ja ääneensä hän virkkoi: "Pahastipa teette, kun tuolla lailla puhutte isännästä minun moiselleni muukalaiselle, jota ette tunne ja joka kenties on hänen sukulaisiaan; ja totta te ette puhuneetkaan. Kitsas hän kyllä kuuluu olevan, mutta missä vaaditaan, niin on hänellä rehellinen sydän, hän ei vaan pane suurta kelloa soimaan teoistansa, ja kellä on niin kelpo lapsia kuin hänellä kuuluu olevan, se ei saata olla muuta kuin kelpo ihminen; maailman silmissä hän on olevinaan paha, sillä hän ei välitä, mitä muut hänestä puhuvat, ja sitä en hänessä suinkaan moiti".
— "Etpä ole unohtanut suuvärkkiäsi kotiin. Mistä sinä olet?"
— "Kaukaa: Schwartswaldin puolelta".
— "Mistä sieltä?"
— "Haldenbrunnista".
— "Vai niin? Jalkasinko sieltä saakka tepasteltiin?"
— "Ei maar; juuri tuon talon poika päästi minut rattailleen. Oikein kelpo ihminen".
— "On vainen? Hänen iässään olisin minäkin päästänyt sinut rattailleni".
Nyt oli tultu pihalle; ukko meni Amrein kanssa tupaan ja huusi: "emäntä hoi!"
Emäntä tuli kamarista. Amrein käsi vavahti, hän olisi mielellään langennut hänen kaulaansa, mutta hän ei voinut, hän ei saanut niin tehdä, ja ukko sanoi sydämmellisesti nauraen: "Ajatteles, emäntä, tuoss' on tyttö Haldenbrunnista ja hänellä on jotain sanottavaa rusthollin isännälle ja emännälle, mutta minulle hän ei tahdo mitään sanoa. Sano sinä nyt, miksi minua nimitetään".