— "Itse isäntähän se on", sanoi emäntä ja otti tervehdykseksi ukolta hatun päästä ja ripusti sen naulaan.
— "Niin, huomaatkos nyt?" sanoi ukko voitonriemussa Amreille, "sano nyt asiasi".
— "Paina puuta", sanoi äiti ja osoitti Amreille tuolia. Raskaasti hengittäen alkoi tämä:
— "Saatte uskoa, ettei yksikään lapsi ole voinut muistella teitä
enemmän kuin minä, jo aikoja sitten, vielä näinä viime päivinä.
Muistatteko vielä Josenhansia lammin rannalla, josta tie kulkee
Endringeniin?"
— "Kyllä, kyllä", sanoivat vanhukset.
— "Minä olen Josenhansin tytär".
— "Kas, ilmankos sinä näytitkin vähän tuttavalta", sanoi emäntä. "Terve tuloasi!" Hän ojensi kätensä tytölle ja jatkoi: "Onpa sinusta kasvanut roteva ja siisti tyttö. Virkas nyt, mikä sinut pani näin pitkälle matkalle?"
— "Hän on kappaleen matkaa ajanut meidän Johanneksen kanssa", virkkoi ukko väliin; "poika tulee kohta myöskin".
Äiti pelästyi, hän aavisti jotain ja muistutti miehelleen, kuinka hänelle, Johanneksen lähtiessä matkaan, olivat johtuneet mieleen Josenhansin lapset.
— "Ja onhan minulla vielä muistia teiltä kummaltakin", sanoi Amrei ja otti esille kaulakoristeen ja käärityn rahan taskustansa. "Tämän lahjoititte minulle, viimeistä kertaa meidän kylässä käydessänne".