— "Kas! Ja minulle sanoit sen muka hävittäneesi", torui ukko vaimoaan.
— "Ja tässä", jatkoi Amrei, osoittaen hänelle groshen rahan, "tässä se raha, jonka minulle lahjoititte, kun Selja-aholla olin hanhia paimenessa ja toin teille vettä juoda".
— "Niin, niin, kyllä se on totta se, mutta mitäs siitä? Minkä olet lahjaksi saanut, sen saat pitää", sanoi isäntä.
Amrei nousi ylös ja sanoi: "Nyt on minulla vielä pyyntönen: sallikaa minun puhua tuokion aika, aivan suoraan. Saanko?"
— "No, miks'et?"
— "Katsokaas, teidän Johanneksenne on ottanut minut mukaansa ja tahtonut tuoda taloon piiaksi, ja toisen ajan ollessa olisinkin mieluummin tahtonut palvella teillä kuin missään muualla; mutta nyt se olisi ollut epärehellistä, ja ketä kohtaan koko ikäni tahdon olla rehellinen, sen luokse en olisi tahtonut tulla ensimmäistä kertaa valeella. Päivää selvemmäksi on nyt kaikki saatava. Sanalla sanoen: Johannes ja minä, me rakastamme toisiamme sydämmemme pohjasta, ja hän tahtoo ottaa minut vaimokseen…"
— "Ohoh!" huusi isäntä ja nousi pystyyn; selvään näki, että hänen entinen raihnaisuutensa oli vaan teeskenneltyä. "Ohoh!" huudahti hän vielä kovemmin, ikäänkuin olisi hevonen häneltä karannut pystyyn. Äiti otti häntä kädestä kiinni ja sanoi: "Annahan tytön puhua".
Ja Amrei jatkoi:
— "Uskokaa minua, kyllä minä olen kylliksi ymmärtäväinen, ja tiedän kyllä, ettei ketään armosta voi ottaa miniäksi; saatatte minulle lahjoittaa, lahjoittaa paljonkin, mutta tehdä miniäksi armosta, se ei käy laatuun ja sitä en minäkään tahdo. Minulla ei ole rahaa rahtuakaan — on vainenkin sentään, nimittäen se grosheni, jonka minulle lahjoititte Selja-aholla, se on minulla vielä tallella, sitä ei ole kukaan tahtonut ottaa groshenina vastaan", sanoi hän isännän puoleen kääntyen, ja tämän täytyi vasten tahtoaankin naurahtaa. "Minulla ei ole mitään, on kaiken lisäksi vielä veli, joka tosin on terve ja väkevä, mutta josta minun täytyy vielä huolta pitää, ja minä olen hanhia paimentanut ja olin viimeinen kylässä, siinä kaikki, mutta vähimmästäkään vääryydestä ei minua käy moittiminen, ja siinä taaskin kaikki — ja siihen katsoen, mitä ihminen on oikeastaan saanut Jumalalta, en väisty hivuskarvan vertaa minkään ruhtinattaren edestä, olkoon hänellä vaikka seitsemän kultaista kruunua päässään. Parempi olisi ollut, jos olisi joku toinen ottanut puhuakseen minun puolestani, mutta minä olen koko elämän ikäni ollut itse omana suosijanani ja teen sen tänään viimeisen kerran, jolloin ratkaistaan elämä tai kuolema. Se on, älkää ymmärtäkö minua väärin: jos ette minua tahdo, niin menen jälleen rauhassa takaisin, minä en laske käsiä päälleni, en hyppää veteen enkä mene hirteen, minä haen taas paikan itselleni ja olen kiittävä Jumalaa siitä, että niin kelpo mies on minua kerran tahtonut vaimokseen, ja päätän sitten, ettei se ollut Jumalan tahto…" Amrein ääni vapisi, ja hänen vartalonsa yleni, ja ääni kävi mahtavammaksi, kun hän nyt rohkaisi itsensä ja lausui: "Mutta tutkikaat itseänne, kysykäät tarkoin omalta tunnoltanne, onko Jumalan tahto niin, kuin nyt teette. Muuta en sano".
Amrei istahti. Kaikki kolme olivat hiljaa; viimein ukko sanoi: "Niinhän sinä saarnaat kuin pappi". Mutta äiti pyyhkäsi silmiään esiliinallansa ja sanoi: "Miks'ei? Eihän papillakaan ole muuta kuin yksi pää ja yksi sydän".