Amrei näki siellä hopea- ja kultarahoja, ja äiti jatkoi: "Kuules, lapsi, ihmettä sinä olet saanut isännässä aikoin, en ymmärrä vieläkään, mitenkä hän vaan antoi suostumuksensa; mutta kokonaan et häntä vielä ole kääntänyt. Mieheni ottaa tuon tuostakin puheeksi, kuinka muka harmittavaista on, ettei sinulla ole niin mitään; sitä hän ei vielä ota uskoakseen, hän luulee aina, että sinulla on salassa pulska omaisuus ja ettäs olet vaan tahtonut meitä koetella, ottaisimmeko sinut mielellämme ilman mitään vastaan, ja kun ei häntä siitä uskosta saa millään pois, niin tuossapa johtui mieleeni muudan asia. Jumala ei ole sitä lukeva synniksi meille. Näet, nämä olen minä niiden kuuden neljättä vuoden kuluessa, jotka olemme eläneet, säästänyt ilman mitään petosta, ja onhan siinä vähän äitinikin perintöä. Ota sinä ne nyt ja sano sen olevan omaasi. Se tekee isännän onnelliseksi, varsinkin kun hän ymmärtäväisyydessään on sitä jo ennakolta aavistanut. Mitä sinä niin kummastellen katsot? Usko minua, kun sanon, että sen saat kyllä ottaa, siinä ei ole vähääkään vääryyttä, kyllä minä olen ajatellut asiaa sekä niin että näin päin; pistä ne piiloon vaan, äläkä vastusta minua sanallakaan, älä ainoallakaan, älä sano minulle kiitoksia äläkä mitään muutakaan, samahan se on, jos lapseni saa sen nyt tai myöhemmin, ja sehän tekee miehelleni vielä hänen eläissään iloa. Kas niin, sido se jälleen kiinni".
Huomenaamulla varhain kertoi Amrei Johannekselle kaikki, mitä vanhemmat olivat hänelle sanoneet ja antaneet, ja Johannes riemuitsi: "Voi, taivaan Jumala, anna anteeksi! Äidistäni olisin tuommoista kyllä saattanut uskoa, mutta isästäni en olisi voinut koskaan uneksiakaan. Oletpa oikea velho, ja niin on tehtävä, ettemme heille kummallekaan puhu, mitä toinen on tehnyt, ja se se hauskinta on, että toinen on tahtonut petkuttaa toistansa, ja kumpikin on tosiaankin pettynyt, sillä kummankin täytyy ajatella, että sinulla on tosiaankin ollut rahaa salassa. Helei! Tämähän on hauskaa, tämä!"
Mutta vallitsipa talossa kesken kaikkea iloa jälleen kaikenlaisia murheitakin.
20. Perheen keskuudessa.
Maailmaa ei hallitse siveellisyys, vaan kovettunut muoto sitä: tapa. Nykyisenänsä maailma pikemmin antaa anteeksi rikokset siveellisyyttä kuin tapoja vastaan. Onnellisia ne kansat, joilla vielä siveellisyys ja tavat ovat yhtä. Kaikkien taistelujen, niin suurten kuin pienten, niin yleisten kuin yksityisten, kaikkien niiden tarkoitus on poistaa ristiriitaisuutta näiden kumpaisenkin väliltä ja tehdä tapojen kovettunutta muotoa jälleen pehmeäksi sisällistä siveellisyyttä vastaan, uudellensa määrätä lyötyä rahaa sisällisen arvon jälkeen.
Tässäkin pienessä kertomuksessa ihmisistä, jotka ovat kaukana erillänsä suuren maailman pauhuista, kuvastakse tämä jälleen.
Äiti, joka sydämmessään enemmän kaikista iloitsi onnellisesta asiain käymisestä, oli kumminkin täynnä omituista murhetta, mitä muka nyt maailma sanoo. "Kevytmielisesti te sittenkin teitte", valitti hän Amreille, "että sinä tällä lailla tulit taloon ja ettei sinua hääpäivänä sovi noutamalla noutaa. Se ei ole ensinkään kaunista, se on vastoin tapaa. Jospa edes kävisi laatuun lähettää vähäksi aikaa pois sinut, taikka myös Johanneksen, niin kävisi asiat enemmän mukavasti". Ja Johannekselle hän valitti: "Jopa kuuluu, mitä ihmiset puhuvat siitä, kun niin äkkiä nait; kahdesti kuulutettu ja kolmannella kerralla kaupat tehty, kaikki niin tuota pikaan, semmoista tekevät ainoastaan irstaiset ihmiset".
Hän rauhoittui kumminkin pian ja naurahti, kun Johannes sanoi: "Tehän ymmärrätte, äiti, kaikki niin hyvin kuin paras pappi; no miksikä sitten pitää rehellisten ihmisten luopua asiasta, jota epärehellisetkin käyttävät varjonaan? Saattaako minusta sanoa mitään pahaa?"
— "Ei, kelpo poika olet ollut koko ikäsi".
— "Hyvä se. Senvuoksi on minua nytkin uskominen, ja uskominen, että sekin on hyvä, mikä kenties ei ensi silmäyksessä näytä semmoiselta; sen saatan vaatia. Ja miten minä ja Amreini satuimme yhteen, se on nyt niin tavatonta, sillä on oma tiensä valtamaantiestä erillänsä. Sehän on melkein ihme, kun oikein ajattelee, ja mitä se meihin tulee, jos eivät ihmiset enää tahdo mitään ihmettä ja ovat siinä näkevinään kaikenlaista epäpuhtautta?