"Pitää olla rohkeana eikä joka asiassa huoli kysyä maailman mieltä. Hirlingenin pappi sanoi kerran: jos nyky-aikoina nousisi profeta, niin täytyisi hänen käydä julkinen tutkinto, jospa olisikin vanhan-aikaista, mitä hän tahtoo saarnata. Niin äiti, kun ihminen tietää olevansa oikeassa, niin suoraan hän kulkee ja sysää oikealleen ja vasemmalleen kaikki, mikä hänen tielleen sattuu. Antaa heidän kummastella suu auki kotvasen, aikaa voittaen he rupeavat ajattelemaan toisin".
Äiti lienee tuntenut, että ihmeellä on kyllä vaikutuksensa onnellisena, äkkinäisenä tapahtumana, mutta että tavattominkin asia vähitellen asettuu tavallisuuden ja jokapäiväisen asiain-kulun lakien alle, että häät saattavat kyllä näyttää ihmeeltä, mutta avioelämä ei, tämä kun sisältää säännöllisen pitkityksen. Hän sanoi senvuoksi: "Kaikkien niiden ihmisten kanssa, joista sinä nyt et välitä ja joihin ylpeästi katsot, koska tiedät oikein tekeväsi, kaikkien niiden kanssa pitää sinun kumminkin elää yhdessä, ja niiltä vaadit, etteivät he katsoisi sinuun nurjin silmin, vaan antaisivat sinulle kunniasi, ja sentähden, että ihmiset sinulle sen tekisivät, pitää sinunkin tehdä ja antaa heille se, mikä heille tulee; sinä et voi pakoittaa heitä pitämään sinua poikkeustapauksena, etkä sinä saata juosta jokaisen perästä ja sanoa: jos tietäisit, miten tämä on tapahtunut, niin myöntäisit kyllä minulla olevan oikein".
Mutta Johannes vastasi:
— "Saattepa nähdä, ettei kellään, joka hetkenkin on nähnyt Amreitani, ole oleva mitään häntä vastaan".
Ja Johanneksella oli hyvä keino, jolla sai äitinsä sekä rauhoittaneeksi ja vieläpä sydämellisesti ilahdetuksikin, kertoessaan, että kaikki, mitä äiti oli kehoituksena ja toiveena lausunut, oli nyt käynyt tesmälleen kuin teetetty vaate, ja äidin täytyi nauraa, kun poika lopuksi sanoi: "Teillä oli lestit päässänne, jolla kenkä tuolla yläällä tehtiin ja se, jonka niissä on tepasteleminen, sopii kuin valettu siihen".
Äiti rauhottui, ja lauantai-aamuna, perheen neuvottelun aattopäivänä, tuli Dami, mutta hänen täytyi lähteä paikalla takaisin Haldenbrunniin, toimittamaan kylänvanhimmalta ja kunnallishallitukselta kaikki tarpeelliset paperit.
Seuraava sunnuntai oli raskas päivä rusthollissa. Vanhukset olivat ottaneet Amrein vastaan, mutta miten käy suvun kanssa? Helppoa ei ole tulla niin mahtavaan sukuun, jollei aja siihen hevosilla ja rattailla ja jollei kaikenlaiset tavarat ja rahat ja laaja sukulaisuus tietä raivaa.
Ja tulipa nyt huomenna noita sukulaisia rusthollarin taloon Ylämaasta ja Alamaasta. Siinä tuli lankoja ja kälyjä lapsineen. "Johannes on hakenut itselleen morsiamen ja tuonut sen suorastansa taloon, sanaakaan siitä virkkamatta vanhemmille, papille tai virastolle. Se kai lienee joku kaunotar ojan varrelta". Niin puhuttiin kaikilla haaroin.
Hevoset saivat tuntea nekin, mitä rusthollissa oli tapahtunut; ne saivat monen ruoskan roiskauksen, ja kun juoksemaan läksivät, kävi kahta hullummin, ja ohjaksissa oleva roimi roimimistaan, kunnes käsi väsyi, ja sitten vielä syttyi toraa muijan kanssa, joka istui vieressä, ja torui ja itki tuommoisesta laaduttomasta, huimasta ajamisesta.
Olipa jommoinenkin joukko rattaita rusthollin pihalla, ja tuvassa oli koolla koko tuo mahtava sukukunta. Siinä istui miehiä miesten vieressä, kellä pitkävartiset saappaat, kellä rautanaulaiset sidekengät jaloissa, kolmikolkkaiset hatut päässä, kellä kärki- kellä laitapuoli edessäpäin. Vaimot ne supsuttelivat ja viittailivat sitten miehilleen tai sanoivat heille: antakaa meidän haltuumme asia, kyllä me kynimme tuon oudon linnun; ja nousipa karvasta naurua, kun tuolta ja täältä kuultiin, että Amrei aikoinaan oli paimentanut hanhia.