Viimein tuli Amrei, mutta hän ei voinut antaa kellekään kättä. Hänellä oli suuri puteli punaista viiniä kainalossa ja kaksi lautasta piirakaisia ja niin paljon laseja, että näytti hänellä yksistänsä olevan seitsemän kättä, kaikki sormien lomat olivat käsinä, ja hän asetti kaikki niin hiljaa ja pauhinatta pöydälle, jolle anoppi oli levittänyt valkoisen pöytävaatteen, että kaikki häntä kummastellen katsoivat. Hän kaasi rauhallisesti kaikki lasit täyteen, vapisematta, ja sanoi sitten: "Vanhemmat antoivat minulle oikeuden sanoa teitä sydämmellisesti tervetulleiksi. Juokaas nyt!"
— "Ei olla totuttu tuohon näin varhain aamulla!" sanoi muuan mahtava mies, jolla oli tavattoman iso nenä, ja asettui leveän leveänä tuolilleen. Se oli Yrjö, Johanneksen vanhin veli.
— "Me juomme vaan hanhen viiniä!" sanoi yksi vaimoja, ja nyt nousi huonosti pidätetty nauru.
Amrei tunsi piston, mutta hän pidätti itsensä, ja Johanneksen sisar oli ensimmäinen, joka otti lasin. Hän kilisti lasiaan ensin Johanneksen kanssa: "Jumala siunatkoon!" Puoliksi hän vaan kilisti Amrein kanssa, joka myös ojensi hänelle lasinsa. Nyt pitivät muutkin vaimot epäkohteliaana, jopa syntinäkin — sillä syntinä pidetään olla vastaamatta ensimmäistä maljaa, niin sanottua Johanneksen maljaa — olla lasiin tarttumatta, ja miehetkin saatiin tekemään samoin, ja hetken aikaa kuului, kuinka laseja kilisteltiin ja pantiin jälleen pois.
— "Tottapa isä sanoikin", sanoi viimein vanha rusthollin emäntä tyttärelleen, "Amrei näyttää tosiaankin kuin olisi sinun sisaresi, mutta oikeastaan hän on vielä enemmän Liisa vainajan näköinen".
— "Se on totta se. Jos Liisa eläisi, niin olisi omaisuuskin yhtä osaa vähempi", sanoi isä, ja äiti lisäsi:
— "Nyt on hän meillä jälleen".
Ukko sattui juuri siihen kohtaan, joka kaikkia harmitti, vaikka kaikki sanoivat olevansa Amreita vastaan sen tähden vaan, että hän oli niin suvutonna tullut. Ja sillä välin kuin Amrei puheli Johanneksen sisaren kanssa, kuiskasi ukko hiljaa vanhimmalle pojalleen:
— "Siitä tytöstä et niin kohta kaikkea huomaakaan. Tiedäpäs, hänellä on salassa säkillinen täynnä kruununtaalereja; mutta et saa sanoa siitä kellenkään".
Se käsky se noudattiinkin niin tarkoin, että muutamassa minuutissa oli asia tiettynä kaikille, yksin Johanneksen sisarellekin, joka sittemmin luki suureksi ansioksi itselleen, että hän oli niin hyvin kohdellut häntä, vaikka oli luullutkin, ettei hänellä ole penniäkään.