Merkillistä! Aivan kuin oikeassa unessa, jossa vain vienosti esille vetäyneet asiat uudistuvat sekaisin jos jonkinmoisten kummallisuuksien kanssa, niin kävi Amreillekin valvo-unessa. Sivumennen vain oli Dami maininnut rusthollin emännän kohtauksesta; muisto hänestä oli puoliksi sammunut ja nyt se heräsi uudelleen kuni kuva kuluneesta uneksitusta elämästä. Amrei virkkoi melkein ääneensä: "Kukas ties, ehkä sinäkin joskus johdut hänen mieleensä noin äkkiä, saata ei sanoa mistä syystä, ja kenties juuri tällä hetkellä; ja tässä, tuolla akallahan hän lupasi ottaa sinut vastaan, kun tulet, tuolla tuon salavan luona. Miksikä pysyvät puut yksinään paikoillaan, niin että heidät aina näkee? Miks'ei sanastakin tule samallainen kuin puu, joka seisoo paikallaan ja josta voi pitää kiinni? Niin, se rippuu vaan sitä, tahdotaanko, kyllä se silloin on yhtä luja kuin puukin … ja mitä niin rehellinen emäntä sanoo, sehän on vakavaa ja lujaa, ja vuodattihan hän kyyneleitä, kun hänen piti lähteä pois kotiseudulta, ja kumminkin on hän jo kauan aikaa ollut naituna pois kylästä ja hänellä on lapsia, niin, ja yhden nimi on Johannes". Amrei seisoi pihlajapuun luona ja pani kätensä sen varrelle ja sanoi: "Miks'etkäs sinäkin mene pois? miks'eivät ihmiset käske sinunkin muuttamaan muille seuduille? Kenties olisi sinunkin parempi jossakin muualla. Mutta, totta sekin, sin'olet liian suuri etkä ole itse pannut itseäsi tänne, ja kuka ties ehkä kuihtuisit sä toisessa paikassa. Sinut saattaa vaan hakata maahan, vaan ei siirtää paikasta toiseen. Joutava juttu! Onhan minunkin täytynyt pois. Niin, kunpa se olisi isäni, niin pitäisi minun lähteä hänen kanssaan. Hänen ei huoli minulta kysyä, ja kuka kauan kysyy, se etäälle eksyy. Kukaan ei saata antaa minulle neuvoa, ei Marannakaan. Ja mitä setään tulee, niin ajattelee hän näin: minä teen sinulle hyvää ja sinun pitää se minulle maksaa takaisin. Kun hän on kova minulle vastaan ja Damille, kun tämä tekee pahoin, ja me menemme pois… Minne menemme sitten muilla mailla vierahilla, ani aukeilla aloilla? Ja täällä meidät tuntee joka pensas, jok'ainoa puu näyttää niin tutulta. Etkös tunne minua?" virkkoi hän jälleen, katsoen ylös puuhun. "Voi, jospa voisit puhua! Jumalahan sinutkin on luonut, niin miks'et sitten osaa puhua? olethan hyvästi tuntenut isäni ja äitini, miks'et voi sanoa, minkä neuvon he mulle antaisivat? Voi armas isä, voi armas äiti, minun on niin haikeata lähteä pois. Mitään ei minulla täällä ole, tuskin ketään ihmistä, ja kumminkin tuntuu kuin pitäisi lähteäni lämpimästä vuoteesta kylmään lumeen. Tietäneekö tuo haikeus sitä, ettei minun pidä lähteä? Onko tuo oikeata omaatuntoa, vai onko turhaa pelkoa vaan? Voi kultainen taivas, en tiedä sitä. Jospa vaan nyt ääni taivaasta tulisi ja sanoisi minulle!"
Lapsi vapisi sisällisestä tuskasta, ja elämän ristiriitaisuus huutaen avautui hänessä ensi kerran. Ja taaskin hän puoleksi puhui, puoleksi ajatteli, mutta nyt päättävänä:
— "Jos olisin yksinäni, silloin en suinkaan menisi, vaan jäisin tänne; tuntuu liian haikealta; ja minä saatan itsestäni kyllä murheen pitää. Hyvä se, panepa nyt tuo tähdelle. Yksi puoli on siis varma, itsesi suhteen olet asiassa selvillä. Mutta, voi minua tuhmaa ajatuksineni! Mitenkä voin ajatella olevani yksin maailmassa ilman Damia? Enhän ollenkaan ole yksinäni: Dami on minun ja minä hänen. Ja Damille olisi parempi olla isän hoidossa; se hänet elähdyttäisi. Mutta mitäpäs sinulla on toista tarviskaan? Etkö voi itse pitää hänestä huolta, jos vaaditaan? Ja kun hän tuolla lailla taloon tulee, niin, sen osaan nähdä, hänestä ei elämäpäivänään tule muuta kuin renki, muiden ihmisten komennettava; ja kuka sen tietää, mimmoisia sedän lapset ovat meitä kohtaan? He kun ovat itsekin köyhää väkeä, niin ovat olevinaan herroja meidän rinnallamme. Eiväthän kuitenkaan, ei, he ovat varmaan hyviä, ja onpa kaunista, kun saattaa noin sanoa: hyvää päivää, serkku, hyvää huomenta, serkku! Kunpa setä olisi edes tuonut yhden lapsensa mukanaan, niin olisin voinut puhua paljoa paremmin ja olisin saattanut saada kaikesta paremman tiedonkin. Herra Jumala, kuinka raskaaksi tämä kaikki yht'äkkiä käy"!
Amrei istahti puun juurelle, ja peipponen tulla tipsautti luokse, nokkasi jyvän maasta, katsahti ympärilleen ja lensi pois. Jotakin mönki Amrein kasvoilla, hän pyhkäisi sen pois. Se oli leppäterttu. Hän antoi sen ryömiä kädellänsä, sormien lomitse ja nystyröitse, kunnes se saapui sormen nenään ja lensi tiehensä. "Silläpä nyt lienee juttelemista siitä, missä se on ollut", arveli Amrei, "ja tuommoisen elävän on hyvä olla: minne lensi, siellä koti. Ja kuules, kuinka leivoset laulavat! Niiden on hyvä olla, niiden ei huoli tuumailla, mitä heidän on vastaaminen ja mitä tekeminen. Ja tuolla ajaa teurastaja koirineen vasikkaa kylästä. Teurastajan koiralla on aivan toisellainen ääni kuin leivolla, mutta, totta sekin, leivonlaululla ei voikaan vasikkaa ajaa…"
— "Minnes varsaa viet?" huusi Sysi-Matti akkunastaan nuorelle pojalle, joka päitsistä talutti pulskaa nuorta varsaa.
— "Uudistalokas on sen myönyt", oli vastaus, ja pian kuului varsan hirnunta laaksosta. Amrei, joka tämän oli kuullut, ajatteli jälleen: "Niin, tuommoinen elukka myödään pois emältään, ja emä sitä tuskin tietää: ja kuka rahat maksaa, sen oma se on; vaan ihmistä ei voi ostaa, ja päitsiä ei ole sen päässä, joka ei tahdo. Ja tuolla tulee nyt uudistalokas hevosineen, ja suuri varsa hyppii sivulla. Pian panevat sinutkin valjaisin. Kenties myödään sinutkin. Tuommoinen elukka ei saa työnsä palkaksi muuta kuin ruokaa ja juomaa, eikä muuta tarvitsekaan, mutta ihminen saapi rahaakin palkakseen. Niin, minä voin olla piikana, ja palkallani panen Damin oppiin, muurariksihan hänkin aikoo. Vaan kun olemme sedän luona, niin ei Dami enää ole niin paljoa minun omani kuin nyt. Ja kuules, nyt lentää kottarainen pesäänsä tuolla talossamme; sen teki hänelle isäni aikoinaan, ja se laulaa vielä kerran iloisesti. Ja isä teki pesän vanhoista laudoista. Minä muistan vielä isän sanoneen, ettei kottarainen lennä uusista laudoista tehtyyn taloon, ja niin on minunkin laitani… Kuules puu, nyt tiedän: jos sinä humahdat, minun vielä täällä ollessani, niin sitten en mene…" Ja Amrei kuunteli tarkkaan. Toisinaan tuntui kuin olisi puu humissut, sitten katsahti hän oksiin, vaan ne eivät liikkuneet, hän ei tiennyt enää, mitä hän kuuli.
Nyt kuului meluisa kaakotus lähenevän, ja sen edellä kulki tomupilvi. Siellä tuli hanhilauma Selja-aholta päin. Amrei matki kaakotusta kauan aikaa itseksensä.
Hänen silmänsä menivät umpeen, hän nukkui.
Kokonainen kukkakevät oli herännyt tässä sielussa, ja laakson kukkivat puut, jotka joivat yökastetta, löyhyttivät lemuansa lapselle, joka oli nukkunut kotoiselle maalle, josta se ei voinut luopua.
Yötä oli jo kappale kulunut, kun hän heräsi, ja eräs ääni kuului: "Amrei, missä olet?" Hän nousi ylös eikä vastannut mitään. Hän katsoi kummastellen tähtiin ja ääni tuntui hänen mielestänsä tulevan taivaasta; vasta toisen kerran kuultuaan äänen tunsi hän sen Marannan ääneksi ja vastasi: "Täällä olen!" Ja nyt tuli Musta Maranna ja sanoi: "Olipa hyvä, että löysin sinut. Kylässä ovat ihmiset kuin houkkia. Yksi sanoo nähneensä sinut metsässä; toinen on kohdannut sinut kedolla, jossa sinä voivottaen juoksit etkä kääntynyt, vaikka kuinka sun perääsi huudettiin. Ja minusta tuntui, kuin olisit juossut lammikkoon. Sinun ei huoli pelätä, lapsi kultani, sinun ei huoli paeta pois. Kukaan ei voi pakoittaa sinua menemään setäsi kanssa".