Sepä oli pian tehty, ja puolenpäivän aikana ajoi Amrei hanhia Selja-aholle, niinkuin laidunta Hungerbrunnin pienellä mäellä sanottiin.
Mutta musta Maranna oli hyvin pahoillaan tästä uudesta toimesta ja väitti, eikä syyttäkään: "Sitä vielä kuulee kaiken ikänsä, kun on tuommoisessa virassa ollut; ihmiset eivät sitä milloinkaan unohda ja ottavat sen aina lukuun, ja jokainen on epäilevä, ottaessaan sinua palvelukseensa: hanhien paimenhan se muka vaan on; ja jospa sinua armeliaisuudesta otetaankin, niin saat huonon palkan ja huonon kohtelun: se muka on kyllä hyvä hanhien paimenelle".
— "Eihän niin pahasti käyne", vastasi Amrei, "ja olettehan mulle kertoneet monta sataa satua, kuinka hanhien paimenista tuli kuningattaria".
— "Niin kävi ennen muinoin. Mutta kuka ties, sinä oletkin muinoista maailmaa; joskus tuntuu minusta, ikäänkuin et olisi ollenkaan lapsi; kuka tietää, sinä vanha sielu, ehkä tapahtuu sinulle vielä ihmeitä".
Viittaus siitä, ettei hän vielä ollut seisonut kunnianportaiden alimmalla asteella, vaan että oli vielä jotakin, jonka kautta hän astui alemmas, saattoi Amrein äkkiä hämille. Itse puolestaan hän ei siitä mitään hyötynyt, mutta tästä puolin hän ei sallinut enää Damin olla yhdessä hänen kanssaan hanhia paimenessa. Dami oli mies, semmoinen oli hänestä tuleva ja hänelle saattaisi tehdä vahinkoa, jos hänestä joskus sanottaisi, että hän on ennen ollut hanhia paimentamassa. Mutta tuota hän ei millään muotoa voinut saada veljelleen selitetyksi, tämä se kinasi vastaan; sillä niinhän käy aina: juuri siinä kohdassa, jossa ymmärrys ei ylety, alkaa sisällinen harmillisuus. Sisällinen kykenemättömyys selitäkse ulkonaisella vääryydellä ja loukkauksen tunteella.
Amrei oli melkein iloinen siitä, että Dami oli vihoissaan hänelle monta päivää; hänestähän nyt poika oppi asettumaan asemaan maailman suhteen ja ajamaan omankin tahtonsa asiaa.
Mutta pian sai Damikin viran. Hänen holhojansa, uudistalokas, käytti häntä lintujen peloitukseen; hän sai uudistalokkaan puutarhassa koko päivän vääntää räikkää, karkoittaakseen varpusia arsoilta kirsikoilta ja salaati-lavoilta, mutta tuon viran, joka ensi alussa oli huvittanut häntä leikkinä, hän pian hylkäsi.
Amrein toimi oli hauskaa, mutta työlästäkin. Varsinkin oli hänen raskasta, kun ei saanut mitään keinoa keksityksi, jolla saisi elukoita puoleensa mieltymään. Niitä kävi tuskin toisistaan eroittaminen. Eikä tuo hullumpaa puhetta ollut, mitä musta Maranna siitä kerran sanoi, hänen tullessaan Moosbrunnin metsästä: eläimet, jotka laumoissa elävät, ovat kukin yksinänsä tuhmia.
— "Sitä minäkin", lisäsi Amrei, "hanhet ovat tuhmia senvuoksi, että osaavat liian paljon; ne osaavat uida ja juosta ja lentää, mutta eivät ole oikein taitavia vedessä eivätkä maalla eivätkä ilmassakaan … se se heidät tuhmiksi tekee".
— "Sen minä vaan sanon", vastasi musta Maranna, "sinussa piilee vielä vanha erakko".