Amreissa heristyikin tosiaan erakon-omainen haaveilu, jossa omituisesti toisinteli ajatuksia elämän tosiolosta. Niinkuin hän haaveillessaan ja mietiskellessään uutterasti neuloi sukkaa eikä pudottanut yhtään silmää, ja niinkuin tuossa metsä-pääronapuun alla juovuttava koiso ja virvoittava mansikka kasvoivat niin lähetysten toisiaan, että näkyivät nousevan melkein yhdestä juuresta, samoin olivat selvä huomaus ja haaveileva uneksiminen lapsen sielussa lähellä toisiansa.
Selja-aho ei ollut mikään yksinäinen paikka, jommoista hiljainen satujen maailma, kiiltoinensa ja säihkyinensä, niin mielellään hakee asumasijakseen. Selja-ahon kautta kulki oikotie Endringeniin ja lähellä sitä seisoivat erinväriset rajapylväät, kantaen niiden kahden herran kilpiä, joiden maat tällä kohtaa yhtyivät toisiinsa. Kaikenlaisilla peltoajokaluilla kulki tästä talonpoikia, ja miehiä, vaimoja ja lapsia kävi puoleen ja toiseen kuokat, viikatteet ja sirpit olalla. Kummankin alustan metsästäjiä kulki myöskin usein tästä kautta, ja pyssynpiippu se välähteli jo pitkän matkan päästä ja näkyi vielä kauan jälkeenkin. Endringenin metsästäjä se melkein aina tervehti Amreita, tämän istuessa tien vieressä, ja usein täytyi tytön antaa tietoja, oliko se tai tuo kulkenut tästä; mutta hän ei koskaan tietänyt, kenties salasikin hän tietojaan, sillä hänessä, niinkuin rahvaassa yleensäkin, oli sisällinen vastenmielisyys hovin metsästäjiä kohtaan; lapset ne varsinkin heitä aina pitivät aseilla varustettuina ihmiskunnan vihollisina, jotka ympäri käyvät, etsien ketä he saisivat niellä.
Theislen Manu, joka oli täällä tien vieressä kiviä lohkomassa, puhui tuskin sanaakaan Amrein kanssa; äreänä hän kulki kiviröykkiöltä toiselle, ja hänen kalkutuksensa oli paljoa kestävämpää kuin tikan takutukset Moosbrunnin metsässä ja oli yhtä joukkoa heinäsirkkain sirinän ja pirinän kanssa läheisillä niityillä ja apilaspelloilla.
Mutta huolimatta maailman menosta joutui Amrei kumminkin usein unien maailmaan. Niinkuin leivoset ilmassa laulavat ja riemuitsevat eivätkä yhtään huoli siitä: missä muka tuon tahi tämän pellon raja on? niinkuin he liihoittelevat kokonaisten maiden rajapylväiden ylitse, samoin ei lapsenkaan sielu tiennyt enää rajoista, joita tosioloisuuden ahtaalle supistunut elämä vetää. Asia, johon on jo totuttu, tulee ihmeeksi, ihmeenä pidetty jokapäiväiseksi. Kuules, kuinka käki kukkuu! Tuo on metsän elollista kaikua, joka huutaa ja vastaa itselleen; ja tuossapa istuu lintu yläpuolellasi metsäpääronapuussa, mutta älä katsahda ylös, muutoin se lentää pois. Voi kuinka kovasti sen ääni soi, kuinka väsymättä! kuinka kauaksi se kaikuu, kuinka etäälle se kuuluu! Tuolla pienellä linnulla on kovempi ääni kuin ihmisellä. Istupa puun oksalle, matki häntä: ei sinun äänesi niin kauas kuulu kuin nyrkinkokoisen linnun. Vait, mitäpäs jos se onkin noiduttu kuinkaan poika ja äkkiä rupeaa puhumaan! Niin, anna vaan mulle arvoituksia; maltas kun mietin, kyllä mä selityksen saan, ja sitten mä vapautan sinut ja sitten mennään kultaiseen linnaasi ja otetaan Maranna ja Dami mukaan, ja Dami nai prinsessan, sinun sisaresi; ja me haemme mustan Marannan Johannesta ympäri koko maailman, ja ken hänet löytää, saapi kuninkaan valtakunnan. Voi, miks'ei tuo kaikki ole totta? ja miksi kaikkea tuommoista on miettimällä mietitty, kosk'ei se ole totta?
Sillä välin kuin Amrein ajatukset olivat lentäneet rajattomiin, tunsivat hanhetkin olevansa esteittä ja viettivät makean leivän juhlaa läheisillä apilasmailla taikka ohra- ja kaurapelloillakin. Unelmistaan herättyään, karkoitti sitten Amrei suurella vaivalla hanhet jälleen pois, ja kun sitten nämä karkulaiset olivat palanneet rykmenttiinsä takaisin, niin heilläkös oli kertomista tuosta luvatusta maasta, jossa olivat makean leivän päiviä pitäneet! Silloin ei tahtonut kertomisesta ja kaakottamisesta tulla loppua lainkaan, ja kauan jälkeenkin päin virkkoi silloin tällöin joku hanhi ikäänkuin unissaan jonkun painavan sanan itsekseen, ja tuolla täällä pisti joku joukosta nokkansa siiven alle ja nukkui unelmiin.
Ja taaskin kohosivat Amrein ajatukset ylös. Kas, tuolla lentävät linnut; ei yksikään lintu ilmassa horjahda, ei pääskynenkään kierteleidessään: aina varmana, aina vapaana. Voi, jospa osaisi lentää? Miltähän näyttäisi maailma tuonne ylhäälle, jossa leivonen lentää? Hei! Yhä ylemmäs, yhä ylemmäs ja kauemmas ja kauemmas! Mä lennän muita maailmoita rusthollin emännän luokse ja katson, mitä hän tekee, ja kysyn, muistaako hän vielä minua.
"Muistatko mua muilla mailla?"
Niin laulahti Amrei äkkiä haaveiluistaan ja mietteistään. Ja hengitys, joka lentämisen mietteissä oli käynyt nopeammin, kuin olisi hän jo tosiaankin liihoitellut yläisissä ilmakerroissa, tuli jälleen levolliseksi ja määränperäiseksi.
Mutta eivätpä aina hehku posket valvo-unissa, eikä aurinko aina kirkkaana paista puhjenneisin kukkasiin ja laineileville vainioille. Kevätkin vielä toi noita kostean kolkkoja päiviä, jolloin kukkivat puut seisovat kuni palelevat muukalaiset; päiväkausin aurinko tuskin piilostansa pilkoittaa, ja luonnossa asuu jäykistävä kylmä, jota vaan joskus keskeyttää tuulen suhahdus, temmaten ja mukaansa vieden kukkia puista. Leivo se yksinään vain riemuitsee ilmoissa, sekin pilvien takana, ja peippo päästää vaikeroivan säveleensä metsäpääronapuusta, jonka runkoon Amrei nojaa. Theislen Manu on tuolla alempana asettunut punaiseksi maalatun puisen ristin luokse niinipuun alla, rakeita rapsuttelekse maahan, ja hanhet nostavat nokkiaan ylös, jott'eivät rakeet, niinkuin puhe käy, löisi rikki heidän heikkoja aivojansa; mutta tuolla Endringenissä päin on jo selkeätä, ja pian pääsee päivä paistamaan, ja vuoret, metsät, kedot, kaikki näyttävät ihmiskasvoilta, jotka ovat pelon itkeneet pois ja nyt kirkkaina loistavat ilosta. Linnut ilmassa ja puissa riemuitsevat, ja hanhet, jotka pahan sään aikana olivat hyyristyneet yhteen ja kurottaneet nokkansa kummastellen ylös, uskaltavat jälleen lähteä erilleen, ja syövät ja kaakottavat ja puhelevat taanoisesta tapauksesta nuorille untuvaverhoisille pojilleen, jotka eivät mokomaa menoa ennen ole nähneet. —
Kohta senjälkeen kuin ensimmäinen raju-ilma oli kohdannut Amrein, oli hän pitänyt huolta tulevaisuuden varalta. Hän otti paimeneen mennessään aina mukaansa tyhjän ohrasäkin, jonka hän oli isältään perinyt. Säkin kolkassa näkyi vielä selvään kuvattuina kaksi kirvestä ristikkäin ja isän nimi, ja raju-ilman tullessa peitti hän itsensä säkillä ja kietoutui melkein kokonaan sen sisään; niin hän sitten istui ikäänkuin suojelevan katoksen alla ja katseli tuota käsittämätöntä, hurjaa taistelua taivahalla. Kylmä kauhistus, joka muuttui surumielisyydeksi, oli usein valtaamaisillaan Amrein, hän tahtoi itkeä kohtalonsa kovuutta, joka oli hänet jättänyt noin yksikseen maailmaan, isättömäksi, äidittömäksi; mutta jo varhain oppi hän keinon ja sai voiman, jota on vaikea oppia ja käyttää: niellä kyyneleet alas. Se tekee silmät selviksi ja puolta kirkkaammiksi keskellä kovintakin murhetta ja päästää siitä.