Amrei poisti surumielisyyden varsinkin siten, että muisti mustan Marannan sananpartta: "Joka ei tahdo sormiaan palelluttaa, pankoon kätensä nyrkkiin". Amrei tekikin niin, hengellisesti ja ruumiillisesti, katsoi uhalla maailmaan, ja pian sai iloisuus hänen kasvoillensa; häntä huvittivat nuo komeat pitkäisen leimaukset, ja hiljalleen hän itseksensä matki ukkosen jyrinää. Hanhet, jotka jälleen olivat hyyristyneet yhteen, jatkoivat kummastelevaa katselemistansa, mutta hyvä heidän kumminkin oli olla: kaikki vaatteet, mitkä he tarvitsevat, kasvavat heidän ruumiillansa, ja mikä heiltä keväällä kynittiin pois, se on kasvanut taas uudelleen, ja nyt, kun raju-ilma on ohitse, riemuitsee taas kaikki ilmassa, ja puissa, ja hanhet ne pitävät pitkiä pitoja; tiheissä joukoin pilkkaavat he näkinkenkiä ja sammakoita, jotka ovat uskaltaneet esille tulla. Amrein tuhatlukuisista mietteistä sai yksin musta Maranna joskus tiedon, kun hän metsästä palatessaan laski tytön luona maahan puutakkansa ja säkkinsä, johon hän oli koonnut turilaita ja matoja. Tuolloinpa sanoi kerran Amrei: "Täti, tiedättekös, miksikä tuuli käy?"
— "En, mutta tiedätkös sinä?"
— "Tiedän kyllä, sen olen huomannut. Katsokaas, kaiken sen, mikä kasvaa, pitää liikkuman. Lintu se lentää, sontiainen käydä käämyröittelee, jänis, hirvi, hevonen ja kaikki elukat juoksevat, kala ui ja sammakko samoin, mutta tuolla seisoo puu, tuolla kasvaa ohra ja heinä, vaan ne eivät voi paikaltaan lähteä ja kumminkin pitää heidän kasvaman ja liikkuman, — silloinpa tulee tuuli ja sanoo: pysy paikoillasi vaan, kyllä minä sua liikutan, kas näin! Näetkös, kuinka mä sua käännän ja väännän, taivutan ja heilutan? Ole iloinen, että tulen, muutoin sä kuihtuisit eikä sinusta tulisi tuon enempää; se tekee sinulle hyvää, että sinua väsytän, kyllä sen vielä saat tuta".
Tuommoisiin puheisin ei musta Maranna sanonut muuta kuin tavallisen lauseensa: "Sen minä vaan sanon, sinussa piilee vanhan erakon sielu".
Kerran vaan ohjasi Maranna Amrein hiljaiset mietteet toisaalle.
Ruisrääkkiä rääkytteli jo korkeassa ruispellossa, ja Amrein vieressä lauloi melkein koko päivän lakkaamatta peltokiuru maassa, se kulki sinne ja tänne ja lauloi niin hartaasti, niin sydämmen syvimmästä sopukasta, että tuntui kuin olisi se imemällä imenyt elämänhalua. Laulu kaikui paljoa kauniimmalle kuin leivosen sävelet, joka nousee ylä-ilmoihin; usein tuli lintu aivan lähelle; ja Amrei virkkoi melkein ääneensä itseksensä: "Miks'en voi sinulle sanoa, ett'en tahdo tehdä sinulle mitään pahaa? Älä pakene!" Mutta lintu oli arka ja pujahti piiloon jälleen. Hetken mietittyään, sanoi Amrei itseksensä: "Hyvä se sittenkin on, että linnut ovat arkoja, muutoinhan ei noita varkaantapaisia varpusia saisi karkoitetuiksi". Kun Maranna tuli puolenpäivän aikana, niin sanoi Amrei: "Olisi hauska tietää, mitähän tuo lintu puhelee koko pitkoisen päivän, sen puhelemisesta ei kuulu loppua likimaillakaan".
Siihen vastasi Maranna: "Tuommoinen eläin, näet, ei voi tallettaa itsessään mitään eikä puhua itsekseen; mutta ihmisessä on jotakin, joka aina puhuu, se ei lakkaa milloinkaan, vaan ei tule kuuluviinkaan; ihmisessä on ajatuksia, ne laulavat, itkevät ja puhelevat, vaan aivan hiljaa, tuskin ihminen sitä itsekään kuulee: mutta kun lintu on lakannut laulamasta, niin on se valmis ja joko syö tahi makaa".
Kun musta Maranna meni halkotakkoineen pois, katsoi Amrei hymyillen hänen peräänsä: "onhan tuokin semmoinen lintu, joka itsekseen laulaa", arveli hän, ja aurinko yksinään näki, kuinka lapsi vielä kauan senjälkeen itseksensä naurahteli.
Niin kulki Amreilta päivä toisensa perään; tuntikausin saattoi hän haaveillen katsella, kuinka tuulen tuuvitellessa metsäpääronapuuta varjot sen oksista liikkuivat maan pinnalla, ryömien kuin muurahaiset toistensa ylitse; sitten taas katsoa tuijotti hän liikkumattomaan pilvenlonkaan taivaalla, tahi seurasi silmillään pilviä, jotka kulkivat toisiansa työnnellen, Ja niin kuin tuolla laveassa avaruudessa, samoin seisoi ja kulki, nousi ja katosi lapsenkin sielussa kaikenlaisia pilvenkuvia, käsittämättömiä, ainoastaan hetken synnyttämiä ja muodostamia. Mutta kuka tietää, mitenkä pilvenkuvat tuolla laajassa avaruudessa ja ahtaassa sydänkammiossa hälvenevät ja muuttuvat?
Kun kevät koittaa mailmalle, niin sinä et voi käsittää kaikkea tuota tuhatlukuista itämistä ja heristymistä maassa, kaikkea laulua ja riemua puun oksilla ja ilmassa. Kiinnitäpä silmäsi ja korvasi yhteen ainoaan leivoseen: se lentää ylös, hetkisen näet vielä sen siipien heilutusta, hetkisen eroitat sen vielä tummana pilkkuna, sitten se on jo kadonnut; laulua kuulet vain etkä tiedä, mistä se tulee. Ja jos voisit edes yhtä ainoatakaan leivoa kuunnella koko päivän, niin huomaisitpa, että se laulaa aivan eri lauluja aamulla, päivällä ja illalla; ja jos voisit seurata häntä hänen ensimmäisistä vienoista kevätsävelistään saakka, niin kuulisitpa hänen laulussaan aivan eri ääniä keväällä, kesällä ja syksyllä. Ja jo ensimmäisten sänkipeltojen päällä laulaa uusi leivospoikue.