Amrei ei tarjonnut enää astiaansa koko päivänä yhdellekään ohikulkijalle. Hänessä oli salainen kammo siitä, että hänelle annettaisiin taaskin lahja.
Hänen tultuaan illalla kotiin, sanoi musta Maranna uudistalokkaan lähettäneen häntä hakemaan ja käskeneen hänen oitis tulla sinne.
Amrei kiiruhti sinne ja uudistalokas sanoi hänelle, kun hän tuli sisään:
— "Mitäs sinä olet rusthollarille puhunut?"
— "En minä tunne ketään rusthollaria".
— "Olihan hän sinun luonasi Selja-aholla ja lahjoitti sulle jotain".
— "En minä tiennyt, kuka hän oli, ja tuossa on hänen rahansa vieläkin".
— "Se ei kuulu minuun. Sano suoraan ja vilpistelemättä, sä hiiden tyttö, olenko minä houkutellut sinua rupeamaan hanhien paimeneksi? Ja jollet sinä jo tänä päivänä luovu siitä virasta, niin min'en tahdo olla enää holhojasi. Kas minä vaan en salli, että minusta semmoista puhutaan".
— "Minä sanon kaikille ihmisille, ett'ei ollut teidän syynne; mutta palveluksestani en saata luopua, tämän kesän siinä ainakin olen. Minun pitää lopettaa, minkä kerran olen alkanut".
— "Sinä olet pyökkipuusta, sinä", lopetti talonpoika ja läksi tuvasta ulos; mutta emäntä, joka makasi vuoteella sairaana, virkkoi: "Sinä olet oikeassa, pysy vaan palveluksessasi; minä ennustan, että sinulle vielä hyvin käy. Vielä sanoo kylän väki sadankin vuoden perästä semmoisesta, jolla on onni: niin sille käy kuin Brosin Severinille ja Josenhansin Amreille. Vielä sun kuiva leivänkannikkasi mesimaljaan putoaa".