Kun ei kylässä kuulunut mitään muuta kuin puimista, virkkoi Amrei kerran: "Koko kesän kuluessa jyvä ei tähässään kuule muuta kuin leivosten laulua, ja nyt lyödä paukuttavat sitä ihmiset varstoilla päähän; se kuuluu aivan toiselta".
— "Sinussa se vain piilee vanha erakko", niin kuului jälleen mustan
Marannan loppusointu.
6. Mökin-eukko.
Semmoista eukkoa, joka asuu yksinänsä, erillään muista, ja paistaa leipänsä yksinään, sanotaan mökin-eukoksi [Alkuperäisessä on sana "Eigenbrödlerin"; mutta ihan sille vastaavata suomalaista sanaa ei löydy. Suom. muist.], ja semmoisella on tavallisesti vielä kaikenlaisia omituisuuksia. Kelläkään ei ollut enempää oikeutta ja enempää taipumusta mökin-eukkona olemaan, kuin mustalla Marannalla, vaikk'ei hänellä milloinkaan ollut mitään paistamista, sillä kauravelli ja perunat, perunat ja kauravelli olivat hänen ainoa ruokansa. Hän eleli aina ypöyksinään eikä mielellään pitänyt kanssakäymistä ihmisten kanssa. Syksymmällä vain oli hän täynnä hätäilevää rauhattomuutta, hän puhua jupisi tähän aikaan paljon itseksensä ja puhutteli ihmisiäkin, varsinkin muukalaisia, joita kulki kylän kautta; sillä niiltä hän tiedusteli, ovatko jo muuraajat sieltä ja sieltä palanneet talvimajoilleen kotiin ja eivätkö he tietäisi jotakin hänen Johannes pojastaan. Vielä kerran kiehuttaessaan ja pestessään palttinata, jota pitkin koko kesää oli kuivaellut, ja ollessaan silloin valveilla koko yön, jupisi hän aina itsekseen. Siitä ei ymmärtänyt sanaakaan, ainoastaan välistä kuului selvästi: "tuo on sinua varten ja tuo minua"; hän luki nimittäin joka päivä kaksitoista isämeitää Johannes poikansa edestä, mutta pesuyönä nousi niiden luku äärettömiin. Jo ensimmäisen lumen tullessa oli hän aina erinomaisen hilpeä. Nyt ei ole tuolla ulkona enää mitään työtä, nyt tulee hän varmaankin kotia. Silloin puheli hän usein valkoiselle kanalle häkissä ja sanoi, että sen täytyy kuolla, kun Johannes tulee kotiin.
Niin oli hän nyt elänyt jo useita vuosia, eivätkä kylän ihmiset lakanneet muistuttamasta hänelle, kuinka naurettavaa on, aina ajatella Johanneksen kotiintuloa; mutta tuota ei eukko ottanut tajutakseen ja ihmiset rupesivat kammoamaan häntä. Tänä syksynä oli kahdeksantoista vuotta kulunut siitä, kuin Johannes oli lähtenyt pois, ja joka vuosi kuulutettiin sanomalehdessä Juhana Mikael Winkleriä kadonneeksi, ja näin oli tapahtuva, kunnes hän täyttäisi viiskymmentä vuotta. Nyt hänellä oli kuudeskolmatta vuosi käymässä.
Kylässä kävi puhe, että Johannes oli mennyt Mustalaisten joukkoon, ja kerran eukko luulikin pojakseen erästä nuorta Mustalaista, joka merkillisen paljon oli kadonneen näköinen; tämä olikin yhtä jäntterä vartaloltaan, yhtä mustanpuhuva kasvoiltaan eikä näkynyt panevan pahakseen, että häntä pidettiin Johanneksena; mutta äiti oli tutkistellut häntä, hänellä oli vielä tallella Johanneksen virsikirja ja muistovärssy hänen ensimmäiseltä ripilläkäynniltään, ja ken ei niitä tunne eikä osaa sanoa, kutka hänen ristivanhempansa ovat, ja mitä hänelle tapahtui sinä päivänä, kun Brosin Severin tuli kotio Englantilaisen vaimonsa kanssa ja sittemmin kuin uusi raastuvan-kaivo kaivettiin, ken ei näitä ja muita merkkejä tunne, se ei ole Johannes. Kumminkin antoi musta Maranna aina yösijan tuolle mustalaispojalle, milloin tämä kylään tuli, ja lapset huusivat kujalla hänen peräänsä: "Johannes".
Johannes, ollen asevelvollinen, kuulutettiin myös karkuriksi, ja vaikka äiti sanoi, että hän oli liian lyhytkasvuisena "päässyt pois mitan alta", niin tiesi hän kumminkin, ettei poika kotiin tultuaan pääsisi vapaaksi rangaistuksesta, ja senvuoksi, arveli hän, ei poika palajakaan, ja merkillistä kuinka eukko samassa tuokiossa rukoili poikansa onnen ja ruhtinaan kuoleman edestä; sillä hänelle oli sanottu, että nykyisen ruhtinaan kuoltua ja perintöruhtinaan noustua hallitusistuimelle julistetaan yleinen anteeksianto kaikista rikoksista.
Joka vuosi hankki Maranna koulun-opettajalta sen sanomalehden, jossa Johannes oli kuulutettu, ja sen hän pisti poikansa virsikirjaan; mutta tänä vuonna oli hyvä, ettei Maranna osannut lukea, ja opettaja lähetti hänelle aivan toisen lehden eikä sitä, jota eukko oli halunnut. Sillä kummallinen huhu kulki kylässä. Missä vaan kaksi yhteen tuli, siinä puhuttiin siitä ja silloin sanottiin: "Ei huoli virkkaa mustalle Marannalle mitään. Se lopettaisi eukon päivät. Eukko tulisi hulluksi siitä". Oli näet tullut lähettiläältä Pariisista tieto, joka, sanoman mukaan Algierista, kaikkien korkeampain ja alempain virastojen kautta ilmoitti kunnallishallitukselle, että Johannes Winkler Haldenbrunnista oli kaatunut etuvartijain taistelussa Algierissä.
Kylässä kummasteltiin sitä suuresti, kuinka muka niin useat korkeat virastot huolivat niin paljon Johannes vainajasta. Mutta tuolle niin hyvästi ohjatulle huhuvirralle pantiin sulku eteen lopulla sen juoksua. Kunnalliskokouksessa päätettiin, ettei mustalle Marannalle puhuttaisi tästä mitään. Väärin muka olisi, tehdä katkeriksi eukon harvat jäljellä olevat elon-vuodet, ryöstämällä häneltä hänen viimeisen lohdutuksensa.
Mutta kunnanneuvokset, sen sijaan kuin heidän olisi pitänyt salata asiata, kiiruimman kaupassa kertoivat sen kotiväelleen, ja nyt tiesi koko kylä asian, paitsi mustaa Marannaa yksinään. Kukin katseli eukkoa oudoin silmin; kukin pelkäsi ilmoittavansa salaisuuden; hänen kanssaan ei puhuttu, tuskin vastattiin hänen tervehdykseensäkään. Olla tuosta hämille käymättä, siihen tarvittiin mustan Marannan koko omituinen luonto. Ja kun joku joskus puhui hänen kanssaan eikä malttanut olla puhumatta Johanneksen kuolemasta, niin sehän tapahtui arvelun-omaisella ja rauhoittavaisella tavalla, kuten jo vuosia tätä ennenkin, ja Maranna uskoi niitä nyt yhtä vähän kuin muulloinkaan, sillä kuolinkirjasta ei puhunut kukaan mitään.