Parasta olisi kai ollut, ettei Amreikaan olisi asiasta mitään tiennyt; mutta kukin tunsi niin omituisesti viehättäväisen houkutuksen, päästä kajoamatonta niin lähelle kuin mahdollista, ja senvuoksi puhui jokainen Amrein kanssa tuosta surullisesta tapauksesta, kielteli häntä virkkamasta mitään mustalle Marannalle ja tahtoi tietää, eikö äidillä ole joitakin aavistuksia taikka unia ja eikö kummituksia kotona kuulu. Amreissa asui aina sisällinen pelko ja vavistus. Hän yksinänsä oli niin lähellä mustaa Marannaa ja tiesi jotakin, jota hänen oli salassa pitäminen. Nekään ihmiset, joilta musta Maranna oli vuokrannut pienen tupansa, eivät enää voineet kestää sitä läheisyydessään, ja osoittivat sääliväisyytensä hänelle aluksikin siten, että käskivät hänen muuttamaan pois. Mutta kuinka kummallisesti kulkevat asiat maailmassa! Juuri tämä tapaus tuotti Amreille surua ja iloa, sillä synnyintalo aukeni jälleen; musta Maranna muutti siihen, ja Amrei, joka alussa täynnä pelkoa kulki sinne ja tänne ja, valkeata virittäessään ja vettä tuodessaan, aina ajatteli: nyt tulee äiti sekä isä, tottui vähitellen ja perehtyi täydellisesti siihen. Hän kehräsi yöt ja päivät, kunnes oli saanut niin paljon ansainneeksi, että jaksoi ostaa takaisin vanhempainsa käkikellon Sysi-Matilta. Nythän oli hänellä jälleen edes yksikin kappale talon huonekaluja. Mutta käki oli muualla ollessaan vähän pilaunut, se oli menettänyt toisen puolen ääntänsä, toinen puoli oli vielä kulkussa jäljellä, se ei huudahtellut muuta kuin "kuk", ja joka kerran kuin se tuolla lailla äännähteli, lisäsi Amrei ensi alussa aina loppukukahdukseksi "kuu!" melkein ehdottomastikin. Kun Amrei päivitteli sitä, ettei käkikello kukkunut muuta kuin puolet lauluaan eikä muutoinkaan enää ollut niin kaunis kuin Amrein lapsuuden aikoina, silloin virkkoi Maranna:
— "Kuka tietää, kun vanhemmalla puolen ikäänsä saapi jotain takasin, mikä lapsuuden aikana on ollut onnenluovaa, kenties on silläkin jäljellä enää toinen puoli ääntään, niinkuin käkikellollasikin! Voi jospa voisin sinulle opettaa, lapseni, sen, minkä minä vasta monen työn ja tuskan perästä olen oppinut: älä toivo mitää takaisin eilispäivältä! Mutta totta sekin, semmoista ei käy lahjoittaminen; sen saa ainoastaan siten, että sekoittaa puolen mittaa hikeä ja toisen puolen kyyneleitä hyvästi toisiinsa. Apteekista ei semmoista saa. Älä kiinny mihinkään, älä ihmiseen äläkä asiaan, sitten voit lentää".
Marannan puheet olivat rajuja ja arkoja yht'aikaa, ja hämärissä ne ainoastaan esille tulivat, niinkuin elävät metsässä.
Suurella vaivalla vaan sai Amrei tottuneeksi häneen.
Musta Maranna ei voinut sietää käkikellon kukkumista ja otti kokonaan pois lyömäluodin, niin että kellossa ainoastaan lerkku käydä raksutteli, vaan tunnin ilmoitusta ei enää kuulunut. Mustalle Marannalle oli kellonpuhe vastenmielistä, raksutuskin häiritsi häntä, ja kello jäi viimein kokonaan vetämättä, sillä Maranna sanoi, että hänellä oli kello päässään, ja ihmeellisen hyvästi se pitihin ryhtiään. Hän osasi joka hetki sanoa, mitä kello oli, vaikka se hänelle saattoi olla yhdentekevää; mutta hänessä, odottavassa, asui erinomainen tarkkuus, ja kun hän aina kuulteli, eikö poikaa jo kuuluisi, niin oli hän omituisesti valpas, ja vaikk'ei hän käynyt kylässä kenenkään luona eikä kenenkään kanssa puhunutkaan, niin tiesi hän kumminkin kaikki, mitä kylässä tapahtui, yksin salaisimmatkin seikat. Hän arvasi sen siitä tavasta, jolla ihmiset toisiaan kohtasivat, katkonnaisista sanoista. Ja koska tämä näytti kummalliselta, niin pelättiin ja kammottiin häntä. Hän nimitti itseään mielellään niinkuin sanotaan "elähtyneeksi eukoksi", ja kumminkin oli hän erinomaisen ketterä. Vuosittain söi hän joka päivä katajanmarjoja ja siitä sanottiin hänen olevan niin vilkkaan, että tuskin olisi luullut häntä 66 vuotta vanhaksi. Juuri senvuoksi että hänen ikäluvussaan kuutoset seisoivat vierekkäin, sanottiinkin häntä vanhan sanasoinnun mukaan, noidaksi, vaikk'ei tuota oikein tahdottu uskoa. [Saksankielessä ovat nimittäin sanat "Sechse" (kuutonen) ja "Hexe" (noita) soinnussa keskenään. Suom. muist.] Hänen sanottiin lypsävän mustaa kiliään tuntikausin ja siitä kerrottiin lähtevän aina paljon maitoa, mutta hän muka vetää vaan lypsäessään maidon pois niiden ihmisten lehmistä, joita hän vihaa; varsinkin tarkoitti muka tuo temppu uudistalokkaan lehmiä. Marannalla oli paljon kanoja, ja tuota pidettiin noituutena myöskin, sillä mistäpä hän olisi niille ruokaa ottanut, ja mistä hänellä aina piisasi munia ja kanoja myödä? Tosin hänen nähtiin usein kesällä keräilevän turilaita, heinäsirkkoja ja kaikenlaisia matoja, ja kuuttomina öinä nähtiin hänen hiipivän kuni virvatuli ojissa; palava päre kädessä ja puhua jupisten itsekseen kokoeli hän siellä onkilieroja, joita silloin mateli ulos. Niin, kerrottiinhan hänen hiljaisina talviöinä pitävän kaikenlaisia outoja pakinoita kilinsä ja kanojensa kanssa, joita hän talvis-aikaan piti tuvassa. Koulusivistyksen karkoittama hurja joukko noita- ja kummitussatuja heräsi uudelleen henkiin ja laskettiin Marannan niskoille.
Amreitakin peloitti usein pitkinä, hiljaisina talviöinä, kun hän kehräten istui Marannan vieressä, kuulematta muuta kuin joskus makaavan kanan kaakahduksen ja unta näkevän kilin määkinän, ja hänestä näytti tosiaankin taika-asialta se, että Maranna osasi kehrätä niin nopeasti. Sanoipa eukko kerran: "luulenpa Johannes poikani auttavan minua kehräämässä", ja kumminkin valitti hän jälleen, että hän tänä talvena ensi kertaa ei enää niin alinomaa ja yksistänsä muistele Johannes poikaansa. Eukko moitti siitä itseänsä ja sanoi olevansa huono äiti, ja päivitteli sitä, että hänestä tuntuu kuin katoaisivat hänen Johanneksensa kasvot katoamistaan hänen muistostansa, kuin unohtaisi hän, mitä poika oli tehnyt siellä, miten hän oli nauranut, ja itkenyt ja miten puihin kiipeillyt ja miten ojissa juosta vilistellyt.
— "Olisipa kauheata", virkkoi hän, "jos tuo noin vähitellen rupeaisi katoamaan mielestä, niin ettei muistaisi mitään kunnollisesti", ja hän kertoi silloin Amreille nähtävällä ponnistuksella kaikki pienimmätkin seikat, ja Amrein oli kovin kamalata tuolla tavoin alinomaa kuulla puhuttavan vainajasta, ikäänkuin hän olisi vielä elossa. Ja taaskin vaikeroi Maranna: "Voi syntiä kuitenkin, etten enää ensinkään voi itkeä Johannes poikaani! Kuulinpa kerran sanottavan, että kadonnutta voi itkeä ainoastaan niin kauan kuin hän elää ja kunnes hän on maaksi maatunut. Mutta silloin lakkaa itkukin. Ei, niin se ei voi olla, niin se ei saa olla, Johannes poikani ei voi olla kuollut; älä tee minulle niin, Sinä tuolla yläällä, taikka viskaan almusi ovellesi takaisin. Tuolla, tuolla, kynnykseni takana istuu kuolema, tuolla on lampi ja minä saatan hukuttaa itseni, hukuttaa kuin sokean koiran, ja se se tapahtuu, jos mulle niin teet; vaan ei, anna anteeksi, armas Jumala, että noin pääni seinään lyön, mutta avaahan tuo ovi, avaa ovi ja anna Johannes poikani astua sisään. Voi iloa ja riemua! Käy tänne, Johannes, istupa tuohon. Älä kerro mitään, min'en tahdo mitään tietää, tässähän nyt olet, ja nyt on hyvä. Nuo monet monituiset pitkät vuodet ovat olleet yksi ainoa minuuti vaan. Mitäpä siitä huolisin, missä olet kulkenut? Missä sinä olet ollut, siellä en ole minä ollut, ja nyt sinä olet tässä. Enkä sua enää kädestäni päästä, kunnes se on kylmäksi tullut. Niin Amrei, ja Johannes poikani pitää odottaa, kunnes sinä kasvat suureksi, muuta en virka mitään… Miks'et sinä puhu sanaakaan?"
Amrei oli kuin kulkusta kuristettu. Hänestä tuntui aina kuin olisi jo kuolema kynnyksellä, aaveen kaltaisena; tytön huulilla oli salaisuus, hän voisi kutsua sen esille ja — katto putoaisi sisään ja kaikki saisi hautansa sen alla.
Joskus oli Maranna puhelias toisellakin tavalla, vaikka kaikella oli sama perustus ja pohja, nimittäin muisto hänen pojastaan. Ja pulmallisena heräsi tässä maailman kulun kysymys: "Miksi on tässä lapsi kuollut, jota äiti odottelee niin vavisten, niin koko sielustansa odottelee, ja minä ja Dami veljeni me olemme orpoja, tarttuisimme niin mielellämme äidin käteen ja tämä käsi on maaksi maatunut?"
Synkälle, öiselle alalle ajautuivat nyt lapsi paran ajatukset, ja muilla keinoin ei se osannut selvitä tuosta sekasorrosta, kuin hiljalleen lausuelemalla itsekseen kertotaulua.