Lauantai-iltoina varsinkin kertoeli Maranna mielellänsä. Vanhan taika-uskon mukaan ei hän kehrännyt milloinkaan lauantai-iltana, silloin neuloi hän aina, ja satua kertomaan ruvetessaan, purki hän ensin suuren osan keräänsä, jottei se häntä voisi keskeyttää, ja sitten kertoi hän lakkaamatta niinkauan kuin purjettua lankaa kesti.
— "Ohoh lapseni", lopetti hän sitten usein puheensa, "otapa huomataksesi, piileehän sinussakin erakko: ken tahtoo elää hyvää elämätä, sen pitää olla ypö yksinään, ei suvaita ketään eikä keltään mitäkään toivoa. Tiedätkös, kuka on rikas? Joka ei kaipaa muuta kuin mitä hänellä itsestään on. Ja kuka on köyhä? Joka vieraalta odottaa sitä, mikä hänen omaansa on. Tuolla istuu yksi ja odottaa käsiään, jotka ovat toisen ruumissa kiinni, ja odottaa silmiänsä, jotka ovat toisen päässä. Pysy yksinäsi, silloin ovat sulla kätesi aina saapuvilla, silloin et tarvitse muita, silloin saatat itseäsi auttaa. Joka toivoo jotakin itselleen toiselta tulevaksi, se on kerjäläinen; toivopas jotakin edes onnelta, veljeltä, sisarelta, itse Jumalaltakin: niin olet kerjäläinen, sä seisot ja kurotat kättäsi, kunnes siihen jotain putoaa. Pysy yksinäsi, se on parahinta, siinä yhdessä on sinulla kaikki; yksin, voi kuinka hyvä on olla yksin! Katsos, syvällä muurahaispesässä on pieni säihkyvä kivi, ken sen löytää, saattaa tehdä itsensä näkymättömäksi eikä kukaan voi häntä saavuttaa; mutta se mataa ja ryömii ristiin ja rastiin, kuka sen löytää? ja salaisuus on maailmassa, mutta ken saattaa sen käsittää? Ota se, ota luoksesi. Onnea ei ole olemassa, ei onnettomuuttakaan. Kukin voi itse tehdä kaiken, kun vaan oikein tuntee itsensä ja toiset ihmiset myöskin, mutta siihen on ainoastaan yksi ehto: hänen pitää olla yksinänsä. Yksin! Yksin! Muutoin ei tule mitään".
Syvimmistä tunteistaan puhui vielä Maranna lapselle puolisalaisia sanoja; lapsi ei voinut niitä ymmärtää; mutta ken tietää, mitä puolittainkin ymmärretystä kiintyy huomaavaan valppaasen sieluun? Ja luotuaan rajuja silmäyksiä ympärilleen musta Maranna jatkoi: "Voi, jospa vaan voisin yksin olla! Mutta minä olen antanut itseni pois, osa minua on maan alla ja toinen samoilee maailmassa, kuka tietää missä? Soisinpa olevani tuo musta kili tuolla". Niin ystävällisenä ja hilpeänä kuin musta Maranna alkoikin, aina hänen puheensa lopulla kävi synkäksi nurinaksi ja murehtimiseksi, ja hän, joka tahtoi olla yksinään, olla mitään ajattelematta ja mitään rakastamatta, hän eli sittenkin ainoastaan muistossa ja rakkaudessa poikaansa kohtaan.
Amrei keksi ratkaisevan keinon, päästäkseen tuosta kamalasta yksin-olosta mustan Marannan kanssa; hän vaati, että Damikin otettaisiin taloon. Musta Maranna pani tätä lujasti vastaan, mutta Amrei uhkasi lähtevänsä hänkin talosta pois; hän hyvitteli mustaa Marannaa niin lapsen-omaisesti ja teki hänelle kaikki, minkä vaan hänen silmistänsä osasi arvata, kunnes eukko viimein suostui.
Dami, joka Korppi-Sakarilta oli oppinut neulomaan, istui nyt hänkin synnyintalossaan, ja yöllä, kun sisarukset makasivat ullakossa, herättelivät he toisiaan, kuultuaan mustan Marannan alaalla jupisevan ja juoksentelevan sinne tänne.
Mutta tulipa Damin muuttamisesta mustan Marannan luokse uutta hankaluutta taloon. Dami oli peräti tyytymätön siihen, että hänen oli täytynyt oppia tuota kelvotonta käsityötä, joka ei sovi muille kuin rammoille ja raajarikoille; hän tahtoi tulla muuraajaksi hänkin, ja vaikka Amrei kovasti vastusti sitä, aavistaen, ettei veli kestäisi siinä työssä, niin yllytti musta Maranna tätä pojan halua. Eukko olisi mielellään tehnyt kaikki kylän nuoret pojat muuraajiksi, lähettääkseen niitä sitten muille maille ja sillä tavoin saadaksen tietoja Johannes pojastaan.
Musta Maranna kävi harvoin kirkossa, mutta oli mielissään, kun joku häneltä virsikirjan lainasi kirkkoon mennäkseen; eukolla näkyi olevan omituinen mielihyvä siitä, että hänen virsikirjansa oli siellä, ja erinomaisen iloissaan hän oli, kun joku paikkakunnalla työssä oleva oppipoika lainasi Johanneksen virsikirjan, joka oli jäänyt kotiin; hänestä tuntui kuin olisi Johannes rukoilemassa kotiseurakuntansa kirkossa, kun vaan hänen virsikirjastaan sanoja lausuttiin ja virsiä veisattiin. Damin piti nyt joka sunnuntai käydä kaksi kertaa kirkossa Johanneksen virsikirjalla.
Mutta jos ei musta Maranna kirkossa käynytkään, niin aina häntä sen sijaan nähtiin eräissä juhlamenoissa niin omassa kuin naapurikylissäkin. Ei näet pidetty yksiäkään hautajaisia, joissa ei mustaa Marannaa olisi ollut surevain joukossa, ja saarnan aikana ja ruumista siunattaessa, pienenkin lapsen haudalla, itki hän niin katkerasti, kuin olisi ollut likeisin sukulainen, mutta sittenpä hän kotimatkallaan olikin erinomaisen hilpeällä mielin; tuo itku se näkyi hänelle olevan oikeata helpoitusta. Hän nieli vuoden pitkään niin paljon hiljaisia kyyneleitä, että hän oli kiitollinen, saadessaan kerrankin oikein itkeä.
Olikohan sitten syytäkään torua ihmisiä siitä, että Maranna oli heille kammoittava olento, varsinkin kun heillä oli vielä huulillansa häntä koskeva salaisuus? Amreinkin osalle tuli tätä välttelemistä, ja useissa taloissa, joissa hän kävi auttamassa tai puhelemassa, annettiin hänelle selviä viittauksia siitä, ettei hänen läsnäoloansa haluta, varsinkin kun hän jo nyt osoitti itsessään omituisuutta, joka oli kummallista koko kylän väestä. Hän kulki, paitsi kovimpana talvisaikana, avojaloin ja ihmiset arvelivat hänellä olevan jotakin taikakeinoa, joka estää häntä sairastumasta ja kuolemasta.
Uudistalokkaan luona ainoastaan suvaittiin häntä kernaasti, uudistalokashan olikin hänen holhojansa. Uudistalokkaan emäntä, joka oli aina pitänyt häntä hyvänä ja luvannut ottaa hänet luoksensa, kun tyttö kasvaisi suuremmaksi, ei voinut tätä aikomustaan täyttää. Eräs toinen mieltyi häneen itseensä: kuolema otti hänet luokseen.