Mainitussa talossa, joka nyt oli suljettuna, asui vielä vähän aikaa sitten Josenhans vaimonsa ja kahden lapsensa Amrein (Anna-Marian) ja Damin (Damianin) kanssa. Isä oli puunhakkaaja metsässä, mutta pystyi kaikenlaisin muihinkin töihin, sillä tupansa, jonka hän oli ostanut rappeuneessa tilassa, oli hän itse korjannut ja varustanut uudella katolla; syksyllä aikoi hän valaista sen sisästäkin uudelleen; sitä varten on tuolla kalkki jo valmiina punertavilla oljilla katetussa kuopassa. Vaimo oli kylän parampia päiväläisiä, yöt ja päivät hääräili hän milloin minkin luona työssä, sillä hän oli totuttanut lapsensa ja erittäinkin Amrein jo aikaisin tulemaan yksinänsä toimeen. Rahan-ansion ja tyytyväisyyden kautta taloudenpidossa oli talo onnellisimpia asuntoja kylässä. Silloinpa kaasi kulkutauti äidin sairaanvuoteelle, huomispäivänä isänkin, ja moniaan päivän perästä kannettiin pienestä tuvasta kaksi kirstua ulos. Lapset oli jo vanhempain sairastuttua viety naapuritaloon Sysi-Matin luo, ja vanhempainsa kuolemasta saivat he tiedon vasta ensi sunnuntaina, jolloin heille pantiin kirkkovaatteet päälle ja he vietiin saattamaan ruumiita hautaan.
Vaikk'ei Josenhansilla eikä hänen vaimollansa ollut läheisiä sukulaisia näillä seuduilla, niin kovastipa ihmiset sittenkin itkivät ja ylistelivät kuolleita, ja kylänvanhin se talutti lapsia käsistä, kun astuttiin kirstujen perässä. Haudallakin olivat lapset vielä hiljaa ja huolettomina, ja vaikka he kyllä usein kyselivätkin, missä muka isä ja äiti ovat, niin olivat he kummikin melkein iloisia, sillä he olivat aterialla kylänvanhimman luona ja joka ihminen oli niin erinomaisen ystävällinen heitä kohtaan, ja kun pöydästä oli noustu, niin pistettiinpä piirakoita paperissa heille mukaankin. Mutta kun illalla, kunnallishallituksen päätöksen mukaan, Korppi-Sakari tuli noutamaan Damia ja musta Maranna Amreita luokseen, niin lapsetpa eivät tahtoneetkaan erota, vaan rupesivat kovasti itkemään ja pyrkivät kotiin. Dami saatiin kumminkin kaikenlaisilla lupauksilla taipumaan, mutta Amreita ei tahdottu saada väen väkisinkään lähtemään, kunnes viimein kylänvanhimman renkivoutti kantoi hänet käsissään mustan Marannan taloon. Sinne oli tosin tuotu hänen vuoteensa kotitalosta, mutta hän ei tahtonut käydä maata, kunnes hän viimein itkusta väsyneenä nukkui lattialle ja nostettiin vaatteet päällä vuoteelle. Damikin kuului kovasti itkeneen Korppi-Sakarin luona, sitten huudahti hän haikeasti, vaan hiljeni kohta jälleen. Ensi iltana jo osoitti tuo pahamaineinen musta Maranna hellyytensä kasvattiaan kohtaan. Jo moneen monituiseen vuoteen ei ollut hänellä ollut lapsia ympärillään, ja nyt seisoi hän makaavan lapsen ääressä ja virkkoi melkein ääneensä: "Onnellista on lapsen uni! se itkeä tissuttaa katkerastikin, eikä aikaakaan, niin jopa nukahti, levollisena, vuoteellaan vieritteleimättä, kieritteleimättä".
Eukko huokasi syvään.
Huomis-aamuna meni Amrei kohta veljensä luo ja auttoi häntä pukeumaan ja lohdutti häntä siitä, mitä hänelle oli tapahtunut; kun isä tulee, niin kyllä hän muka näyttää Korppi-Sakarille. Sitten menivät lapset kotitalolleen, kolkuttivat ovelle ja itkivät kovasti, kunnes Sysi-Matti, joka asui naapuritalossa, tuli sinne ja vei heidät kouluun. Hän pyysi opettajan selittämään lapsille, että heidän vanhempansa ovat kuolleet, itse hän muka ei oikein osaa selittää sitä ja varsinkaan ei Amrei ota sitä yhtään ymmärtääkseen. Opettaja teki, minkä voi, ja lapset rauhoittuivat. Mutta koulusta menivät he jälleen kotitalolleen ja odottivat siellä näljissään kuni eksyneet, kunnes ihmiset tulivat noutamaan heidät pois.
Josenhansin tuvan otti kiinnikkeen omistaja jälleen huostaansa, vainajan tekemät velan maksut menivät hukkaan, sillä muualle siirtymisen kautta on talojen hinta sanomattomasti alennut; kylissä seisoo useita taloja tyhjillään, ja autioksi jäi Josenhansinkin tupa. Koko irtonainen tavara myötiin, ja siitä saatiin lapsille vähäisen perintöä; mutta sitäpä ei riittänyt likimainkaan maksoksi heidän ylläpidostaan, he olivat kunnan lapsia ja senvuoksi he sijoitettiin semmoisten luokse, jotka ottivat heidät vähimmästä maksusta.
Kerran kertoi Amrei riemulla veljelleen, tietävänsä, missä heidän entinen käki-kellonsa oli, sen oli Sysi-Matti ostanut; ja vielä illalla seisoivat lapset talon edustalla odotellen, kunnes kellon käki rupesi kukkumaan; silloin he naurahtelivat toisilleen.
Ja joka aamu kulkivat lapset kotitalolleen, kolkuttivat ovelle ja leikkivät lammen rannalla, niinkuin näemme heidän tänäänkin tekevän, mutta nytpä kuulahtivat he, kuuluupa ääni, joka ei ole tavallista tähän aikaan vuotta: käki Sysi-Matin tuvassa kukkui kahdeksan kukahdusta.
— "Nyt on aika lähteä kouluun", sanoi Amrei ja läksi veljensä kanssa kulkemaan nopeasti puiston kautta kylään takaisin. Uudis-talokkaan viimeisen riihen kohdalla sanoi Dami: "Meidän holhojallamme on jo tänään puitu paljon eloja". Hän osoitti samassa puijain lyhteiden siteisin, jotka riippuivat kuni tunnusmerkit riihen ovella. Amrei nyykäytti päätään äänetönnä.
2. Kaukainen sielu.
Uudistalokas, jonka punaiseksi maalattu talo raamatun-lauseineen, suuren sydämmen muodossa, seisoi lähellä Josenhansin taloa, oli kunnallishallituksella nimityttänyt itsensä orpojen holhojaksi. Sitä nimitystä hän sitä vähemmin vastusti, koska Josenhans ennen oli palvellut hänellä renkivoutina. Mutta hänen holhoustoimensa ei ollut sen suurempi, kuin että hän säilytti myömättä jääneet isän vaatteet ja joskus, kohdatessaan jommankumman lapsista, kysäsi: "oletkos terve?" ja, vastausta odottamatta, meni tiehensä. Kumminkin olivat lapset oikein ylpeitä, kuultuaan niin mahtavan talollisen olevan heidän holhojansa; sen kautta olivat he mielestänsä jotakin erinomaista, melkein herrasmaista. He seisoivat joskus tuon suuren talon edustalla ja katselivat haluavin silmin ylös, ikäänkuin odottaen jotakin, mitä eivät itsekään tienneet; ja äesten ja aurain luona riihen ladon vieressä istuivat he usein ja lukemistaan lukivat raamatun-sanat talon päällä. Talo se ainakin puheli heidän kanssansa, joshan ei kukaan muukaan.