Pyhäin miesten päivän edellisenä sunnuntaina olivat lapset taaskin leikkimässä lukitun kotitalonsa edustalla — he olivat kuni lumotut siihen paikkaan —; silloin tuli sinne rusthollin-emäntä Hochdorffista päin; hänellä oli suuri punainen sateenvarjo kainalossa ja musta virsikirja kädessä. Hän oli nyt viimeistä kertaa käymässä synnyinseudullaan, sillä jo eilen oli renki nelivaljaisilla rattailla vienyt kaikki talon kalut kylästä ja huomenaamulla varhain aikoi hänkin miehinensä ja kolmen lapsensa kanssa muuttaa heidän vasta ostamalleen tilalle kaukaisessa Allgäu'ssä. Jo hyvän matkan päästä, pellavaloukun kohdalla nyykäytti hän päätään lapsille, sillä kun tiellään ensiksi lapsia kohtaa, niin ennustaa se onnea matkalle, mutta lapset eivät voineet nähdä sitä, enempää kuin surumielisyyttäkään emännän kasvoilla. Tultuaan lasten kohdalle, hän sanoi: "Terve, lapset! Mitäs te täällä näin varhain teette? Kenenkäs lapsia te olette?"
— "Josenhansin lapsia tuolta noin", vastasi Amrei, viitaten taloon.
— "Voi lapsi parkoja!" huudahti emäntä, lyöden käsiään yhteen. "Olisihan minun pitänyt tuntea sinut, tyttöni; aivan tuon näköinen oli äitisikin, kun ennen yhdessä koulua käytiin. Me olimme hyvät ystävät, ja onhan isänne palvellut minun serkullani, uudistalokkaalla. Kaikki minä teistä tiedän. Mutta kuules, Amrei, miks'ei sulla ole kenkiä jalassa? Sano sinä Marannalle, että rusthollin emäntä Hochdorffista käski sanomaan, ettei hän tee hyvin, kun antaa sinun juoksennella tuolla lailla. Mutta ei, ei sinun huoli sanoa, kyllä ma puhun itsekin hänelle. Mutta Amrei, sinun pitää nyt olla suuren ja ymmärtäväisen ja ottaman vaarin itsestäsi. Ajatteles, mitähän äitisi arvelisi, jos tietäisi sinun juosta lirputtelevan avojaloin tämmöisenä vuoden aikana"! — Lapsi katsahti suurin silmin vaimoon, ikäänkuin tahtoen sanoa: eikös äiti sitten tiedä sitä? Mutta emäntä jatkoi: "Se se surkeinta on, ett'ette edes tiedä, kuinka kelpo ihmisiä vanhempanne olivat; iäkkäämpäin ihmisten pitää siis sanoman se teille. Muistakaas se, että sitten vasta vanhempanne oikein autuaita ovat, kun tuolla taivaassa kuulevat ihmisten täällä maan päällä puhuvan: Josenhansin lapset ne ovat kaiken hyvän esikuva, heissä vasta selvästi näkee kelpo vanhempain siunauksen".
Vaimon puhuessa viimeisiä sanoja, vierivät kyynelet nopeasti hänen poskilleen. Surullinen liikutus hänen sielussaan, johon vielä oli ollut aivan toisellainen syy, puhkesi näiden ajatusten kanssa esteettömästi esiin, ja omat sekä muiden murheet valuivat yhteen. Hän laski kätensä tytön pään päälle, ja tyttö, nähtyään vaimon itkevän, rupesi itkemään katkerasti hänkin; hän tunsi kai, että hyvä sielu kääntyi hänen puoleensa, ja hämärä aavistus alkoi hänessä nousta siitä, että hän tosiaankin oli vanhempansa kadottanut.
Äkkiäpä selkenivät vaimon kasvot. Hän kohotti silmänsä, joissa vielä kyyneleitä kimalteli, taivaasen päin ja virkkoi: "Hyvä Jumala, sen johdatit sinä mieleeni". Kääntyen lapseen jatkoi hän sitten: "Kuules, minäpä otan sinut mukaani. Liisa tyttäreni otti Jumala minulta pois sinun iässäsi. Tahdotkos tulla kerallani Allgäu'hin ja jäädä luokseni?"
— "Tahdon", vastasi Amrei päättävästi.
Silloin tunsi hän jonku ottavan häntä kiinni takaapäin ja lyövän häntä.
— "Et saa mennä", huudahti Dami, syleillen siskoaan: koko hänen ruumiinsa vapisi.
— "Ole rauhassa", lohdutti Amrei, "hyvä emäntä ottaa sinutkin mukaansa. Eikös niin? Tuleehan Damikin kerallamme?"
— "Ei, lapseni, se ei käy laatuun, poikia on minulla kyllä".