— "Sitten en mene minäkään", virkkoi Amrei ja tarttui veljensä käteen.
Löytyy väristys, jossa kuume ja kylme taistelevat keskenänsä, pelko ensin ja ilo sitten. Samoin oli tuo vieras emäntäkin säikähtänyt, ja nyt katsoi hän lapseen jollakin helpoituksen tunteella. Tunteiden ylenpalttisuudessa, puhtaimman hyväntekeväisyyden aikeessa oli hän ollut ottamaisillaan huoleksensa erään työn ja velvollisuuden, jonka raskautta ja merkitystä hän ei ollut kylläksi miettinyt: mitä muka hänen miehensä, jolta hän ei ollut ensin neuvoa kysynyt, asiasta sanoisi. Mutta kun nyt lapsi itse kieltäytyi, niin toipui hän tunteistaan ja kaikki tuli nyt hänelle selväksi; senpä vuoksi hän tavallansa helpoitettuna suostui luopumaan aikeestansa. Hän oli sydämmensä tyydyttänyt yrityksen aikomisella, ja nyt, kun esteitä ilmautui, tunsi hän jonkinlaisen mielihyvän siitä, että se jäi sikseen, hänen itsensä ottamatta sanaansa takaisin.
— "Tee tahtosi", lausui emäntä. "Min'en tahdo sinua houkutella. Kenties on parempi, ettäs ensin kasvat suureksi. Hyvä on, että nuorena opitaan puutosta kärsimään, parempaan pian perehtyy; ken nuorena ollessaan on saanut vaivaa nähdä, siitä on tullut kelpo ihminen. Ole vain kiltti tyttö. Mutta panepa mieleesi, että, kun vaan olet hyvä lapsi, niin vanhempaisi tähden aina saat turvan luonani, niin kauan kuin vaan Jumala minulle elonaikaa suo. Älä unohda, ett'et ole yksinäsi maailmassa, kun sulle pahoin käy. Muistapa vain talon-emäntää Allgäu'in Zusmarshofenissa. Ja vielä eräs asia. Älä puhu tuolla kylässä mitään siitä, että tahdoin ottaa sinut mukaani; ihmiset näet rupeaisivat vain moittimaan sinua, miks'et muka mennyt. Mutta hyvä se näinkin on. Maltas, ma annan sinulle jotakin muistiksi". Hän kopeloi taskuissaan, mutta äkkiä nosti hän kätensä kaulalleen ja sanoi: "Otahan vaan tämä". Hän puhalsi usean kerran kohmettuneihin hyppysiinsä, ennenkuin sai tehtävänsä tehneeksi, sillä hän kehitti kaulaltaan pois viisinkertaisen granaatinauhan, jossa riippui reiällä varustettu Ruotsin kultaraha, ja heitti koristeen lapsen kaulalle, suudellen häntä. "Sinulle ei minulla valitettavasti ole mitään", sanoi emäntä Damille, joka kiskoeli hyppysillään varpua yhä pienemmiksi sirpaleiksi, "mutta mä lähetän sinulle Johannes poikani nahkahousut, ne ovat vielä vallan hyvät. Ja jääkää nyt Jumalan rauhaan, armaat lapset. Jos mahdollista, niin pistäyn vielä luonasi, Amrei. Sanopa kaikissa tapauksissa, että Maranna tulisi kirkkoon, niin siellä tapaan hänet. Pysykää hyvinä lapsina, älkäättekö unohtako, että teillä on suojelijoita taivaassa sekä maan päällä".
Emäntä, joka käynnin helpoitukseksi oli kohottanut päällysnuttunsa, laski sen, kylään tullessaan, jälleen alas; nopein askelin meni hän kylään eikä enää kääntynyt taakseen katsomaan.
Amrei nosti kätensä kaulalleen, taivutti päätään alaspäin ja tahtoi katsella muistorahaa, mutta se ei oikein onnistunut. Dami purra natusteli varpunsa viimeistä puikkoa, ja kun sisarensa nyt katsahti häneen ja näki kyyneleitä hänen silmissään, niin sanoi tyttö;
— "Saas nähdä, sinä saat kauniimmat housut koko kylässä".
— "Mutta min'en huoli niistä", sanoi Dami ja sylkäsi samassa puikon pois suustaan.
— "Kyllä mä pyydän hänen ostamaan sinulle puukonkin. Minä olen tänään koko päivän kotona, kyllä hän vielä meille tulee".
— "Vaikka jo olisi siellä!" vastasi Dami, tietämättä itsekään, mitä hän sanoi; suuttumus ja sivulle sysätyn tunne ne vain panivat hänen suuhunsa tämän epäilevän moitteen.
Kirkonkello soitti jo ensimmäistä kertaa; lapset riensivät kylään takaisin. Amrei kertoi lyhyesti Marannalle, miten hän oli koristeen saanut, ja eukko virkkoi: