Uudistalokas naurahti puoleksi suuttuneena itsekseen, ja Amrei meni rahoineen, pulloineen ja lihoineen mustan Marannan luokse.
Tupa oli lukossa, ja olipa suuri eroitus tuon häätalon kova-äänisen, soitonsekaisen pitorähinän ja täkäläisen hiljaisen yksinäisyyden välillä. Amrei tiesi, missä hänen olisi odottaminen Marannaa kotiin tulevaksi; eukko kävi alinomaa kivenmurroksessa, istui siellä kappaleen aikaa pensasaidan takana ja kuunteli piikkivasaran ja taltan kalkutuksia. Nuo äänet olivat hänestä kuni säveleitä niiltä ajoilta, jolloin Johanneskin oli käynyt täällä työssä, ja eukko oli usein kauan aikaa istuskellut kuuntelemassa takutuksia.
Amrei tapasikin täällä Marannan ja vielä puoli tuntia ennen työn loppua kutsui hän Daminkin ulos kivenmurroksesta, ja täällä ulkona kalliolla pidettiin hää-ateriaa, hauskempaa kuin tuolla häätalossa soiton pauhatessa. Dami se varsinkin riemuitsi, ja Marannakin näytti iloiselta, mutta viiniä hän ei juonut pisaratakaan, hän ei tahtonut kastella huuliansakaan viinillä ennenkuin vasta Johanneksen häissä.
Kun nyt Amrei iloisella mielellä kertoi saaneensa paikan nuoren uudistalokkaan luona ja huomenna astuvansa palvelukseen, niin silloin nousi musta Maranna vihan vimmassa ylös, nosti kiven maasta ja likistäen sitä rintaansa vastaan lausui: "Olisi tuhannen kertaa parempi, jos sinä olisit rinnassani, tuommoinen kivi, kuin sykkivä sydän. Miks'en saata ma olla yksinäni? Minkä tähden olen jälleen antaunut kiusaukseen ja ruvennut lempimään? Mutta nyt se on loppunut, loppunut iki päiviksi! Niinkuin tämän kiven viskaan tuonne alas, samoin heitän pois kaiken kiintymiseni ihmiseen, oli se kuka hyvänsä. Voi kavala, petollinen lapsi! Tuskin jaksat siipiäsi heilutella, niin jopa lennätkin pois. Mutta hyvä on näin, mä olen yksinäni, ja yksinään pitää Johanneksenkin olla, kun hän tulee, ja mitättömiin on mennyt mun tahtoni". Ja pois hän juoksi kylään päin.
— "Noita tuo muija sittenkin on", sanoi Dami hänen peräänsä, "en minä juo enää viiniä, kuka ties on hän sen lumonnut".
— "Juo huoleti; Maranna on vain täydellinen mökin-eukko ja hänellä on raskas risti hartioillaan: kyllä mä hänet saan leppymään jälleen".
Niin lohdutteli Amrei.
7. Laupias sisar.
Nytpä oli työtä ja tointa uudistalokkaan talossa. Avojalka, niin sanottiin Amreita tästä puolin, oli näppärä kaikkiin töihin ja osasi samalla päästä jokaisen suosioon; nuorelle emännälle, joka outona oli tullut tähän kylään ja taloon, osasi hän sanoa, mitkä olivat tavat tässä maassa, opetti häntä tuntemaan hänen lähimpäin omaistensa ominaisuudet ja käyttämään itseänsä sen jälkeen, ja vanhalle uudistalokkaalle, joka murisi aamusta iltaan, tyytymätönnä siihen, että oli niin varhain lakannut isännyydestä, osasi tyttö tehdä yhtä ja toista mieliksi ja kertoa hänelle, kuinka hyvä ihminen ukon miniä on, vaikk'ei hän vaan osaa itse sitä osoittaa; ja kun tuskin vuoden kuluttua ensimmäinen lapsi syntyi, niin näytti Amrei olevansa siitä niin onnellinen ja kaikissa toimissaan niin taitava, että talossa oli jokainen täynnä ylistyksiä häntä kohtaan, mutta näiden ihmisten tavan jälkeen niin täynnä, että häntä pienimmästäkin erehdyksestä tuomittiin pikemmin, kuin vastakohdista kiitettiin.
Mutta kiitostapa ei Amrei odottanutkaan, ja varsinkin osasi hän niin sopivaan aikaan tuoda ukolle hänen poikansa lapsen ja viedä sen jälleen pois, niin että tuo oli oikein iloista nähdä. Kun tyttö sai näyttäneeksi ukolle pienosen ensimmäisen hampaan, sanoi tämä: "Kun nyt olet tehnyt minulle tuon ilon, niin lahjoitan sulle kuusi killinkiä. Mutta tiedätkös? ne kuusi killinkiä, jotka varastit minulta häissä, ne saat nyt rehellisesti pitää".