Talvi-iltoina, kun uudistalokkaan tuvassa kehrättiin ja laulettiin, silloin vaan sai Avojalka laulaa joukossa hänkin, ja vaikka hänellä oli raikas, kova ääni, niin mieluummin hän melkein aina lauloi toista ääntä. Rosel, uudistalokkaan vielä naimaton sisar, joka oli vuotta vanhempi Avojalkaa, lauloi aina ensimmäistä ääntä, ja selväähän oli, että Avojalan äänenkin piti häntä palveleman, niinkuin Rosel ylipäänsäkin, ollen ylpeä ja äreä luonnoltaan, aina piti ja kohteli Avojalkaa talon työjuhtana, ei kumminkaan niin paljon muiden ihmisten nähden kuin kotona. Ja juuri se seikka, että Avojalkaa koko kylässä pidettiin semmoisena, joka tehokkaasti otti osaa uudistalokkaan talouteen ja piti kaikki kunnossa, juuri se oli Roselilla pääsyynä, kerskaillakseen ihmisten kuullen, kuinka paljon muka tuo Avojalka koettelee ihmisen kärsimystä, kuinka muka hanhien paimen ilmestyy kaikissa hänen töissään ja kuinka muka on oikeana laupeuden työnä pidettävä, ettei Avojalkaa näytetä ihmisten silmissä semmoisenansa, kuin hän oikeastaan on.
Ivan ja pilkan, eikä aina soveliaankaan, esineenä olivat erittäinkin Avojalan kengät. Hän kulki melkein aina avojaloin, ja korkeintansa talvis-aikaan isännän saappaissa, joista varret oli leikattu pois, ja kumminkin otti hän aina puolivuotisen palkkansa kanssa tavanmukaiset kautokengät; mutta ne olivat kammiossa koskemattomina, ja Avojalka kulki kumminkin niin ylpeänä, ikäänkuin olisivat hänellä kaikki nämä kengät yhtä haavaa jalassa; hän kantoi ne tunnossansa.
Kuusi paria kenkiä seisoi vieretysten, siitä pitäin kuin Dami oli palveluksessa Hevossaksan luona. Kengät olivat täytetyt heinällä, ja aika ajoittain voiteli Avojalka niitä rasvalla, jotta ne notkeina pysyisivät. Avojalka oli nyt täysikasvuinen; iso hän ei ollut, vaan oli sen sijaan roteva ruumiiltansa. Hän kävi aina köyhästi, mutta kumminkin siististi ja somasti, puettuna, ja somuus on köyhän komeus, joka ei mitään maksa, vaan jota ei missään myödäkään. Ainoastaan sunnuntaina, muiden ihmisten näkyviin tullessaan, pani Avojalka paremmat vaatteet päälleen, silloinkin vaan sentähden, että uudistalokas piti sen talon kunniaan kuuluvana asiana; mutta pian hän jälleen muutti pukunsa ja istui mustan Marannan luona arkivaatteissaan, taikka seisoskeli kukkainsa ääressä, joita hänen ullakko-akkunallaan kasvoi vanhoissa ruukuissa. Neilikat, orvonkukat ja rosmarinit menestyivät täällä erittäin hyvin, ja vaikka hän niistä usean taimen oli istuttanutkin vanhempainsa haudalle, niin kasvoivat ne senjälkeen kahdenvertaisesti sen sijaan, ja neilikat ne riippuivat köynnösmäisissä kimpuissa melkein alas katetulle lehtokujalle saakka, joka kulki ympäri koko talon. Mutta kauaksi ulottuvassa tuvan olkikatossa olikin erinomaisen hyvä suoja kukille, ja kun kesällä satoi, ja Avojalka vaan silloin oli kotona, niin kantoi hän kukkansa aina puutarhaan, antaakseen niille sateen virkistystä aivan lähellä maa-emosen pintaa. Erittäinkin oli muuan pikku rosmarini, joka kasvoi siinä juoma-astiassa, mitä Avojalka ennen oli käyttänyt yleisön tarpeeksi Selja-aholla, erittäinkin oli tämä rosmarini sorea ja soma kuin pikkuinen puu, ja usein pani Avojalka kätensä nyrkkiin ja lyödä lapautti toisella sen päälle, lausuen itsekseen:
— "Kun joku omaisistani, niin, kun Damini menee naimisiin, niin kas hänen häihinsä pistän tuon hiuksiini". Toinenkin ajatus heräsi hänessä, mutta se pani hänet punastumaan korvia myöten, ja hän kumarsihe ja haisteli rosmariniansa: siitä hengitti hän itseensä jotakin tulevaisuuden tuoksun kaltaista, hän ei sietänyt sitä ja rajulla nopeudella pisti hän rosmarininsa muiden suurten kukkien joukkoon, jottei enää näkisi sitä, ja juuri sai hän akkunansa kiinni, niin samassa kuului hätähuuto.
— "Hevossaksan talo palaa Hirlingenissä!" kuuluivat ihmiset pian senjälkeen huutavan. Ruisku vedettiin esille ja Avojalka ajoi sen päällä sammuttajain kanssa Hirlingeniin.
— "Voi Damiani! voi Damiani!" vaikeroi hän aina itsekseen, "mutta päiväs-aikahan nyt on, ja päivällä eivät ihmiset voi tulipalossa joutua vaaraan". — Ihan oikein! Heidän tultuansa Hirlingeniin, oli talo jo palanut poroksi, mutta puistossa tien vieressä oli Dami paraillaan sitomassa puuhun kahta kaunista, komeata papurikkoa, ja kirjavassa joukossa juoksi ylt'ympärillä härkiä ja lehmiä.
Ruiskurattaat pysähtyivät, Avojalka sai astua maahan, ja huudahtaen: "Jumalan kiitos, ettei sinulle ole mitään tapahtunut", riensi hän veljensä luo. Mutta tämä ei vastannut hänelle mitään, pitihän vaan molemmin käsin toista hepoa kaulasta kiinni.
— "Mitäs nyt? Miks'et virka mitään? Onko sinulle vahinkoa tapahtunut?"
— "Vaikka niinkin".
— "Ja mitä?"