— "Sitähän sinä olet tahtonut, ja iloinen saatat sinäkin olla, kun vaan oikein tahdot".
Ääneti saattoi hän veljensä aina Selja-aholle saakka; siellä metsäpääronapuun luona hän sanoi:
— "Tässä me sanomme jäähyväiset. Jää Herran haltuun. Pelkää Jumalaa ja vältä pahaa".
He puristivat lujamielisinä toistensa kättä ja erosivat, Dami Hirlingeniin päin, Avojalka kylään. Vasta vuoren juurella, jossa Dami ei enää voinut häntä nähdä, uskalsi hän nostaa esiliinansa ja pyyhkäistä pois kyyneleet, jotka valuivat pitkin hänen poskiansa, ja ääneensä virkkoi hän itsekseen:
— "Anna anteeksi Jumala, että myöskin puhuin yksin-olosta; minä kiitän sinua, ettäs olet minulle veljen antanut. Älä ota häntä minulta pois, niinkauan kuin elän".
Hän palasi kylään takaisin, se näytti hänestä tyhjältä, ja hämärässä, uudistalokkaan lapsia tuudittaessaan, ei hän saanut huuliltansa ainoatakaan laulua, vaikka hän muulloin aina laulaa liverteli kuin leivonen. Hänen täytyi aina ajatella, missähän veli nyt on, mitä hänen kanssaan puhutaan, miten häntä vastaanotetaan, ja kumminkaan ei hän voinut sitä mielessään kuvailla. Hän olisi mielellään rientänyt sinne ja olisi kernaasti sanonut kaikille ihmiselle kuinka hyvä hänen veljensä on ja että hekin olisivat hyviä häntä kohtaan; mutta sitten hän lohdutti jälleen itseänsä sillä, ettei muka kukaan joka paikassa ja aina voi toisesta huolta pitää. Ja hän toivoi veljelleen olevan siitä hyvää, että hän itse pyrkisi omin neuvoin eteenpäin.
Yöllä hän vasta meni kammioonsa, pesihe siellä jälleen, pani hiuksensa uudestaan palmikolle ja pukihe vielä kerran vaatteisinsa, ikäänkuin olisi jo aamu, ja tällä kummallisella uuden päivän kertomisella alkoi hänelle melkein vielä kerran uusi herääminen.
Kaikkien maatessa, meni hän vielä kerran mustan Marannan luo ja kynttilättä istui hän tuntikausia hänen vuoteensa vieressä pimeässä tuvassa; hän puheli siitä, miltä tuo tuntuu kun sinulla on tuolla maailmassa joku ihminen, joka on osa sinusta itsestäsi, ja vasta sitten kuin Maranna oli nukkunut, hiipi Avojalka tiehensä. Mutta hän otti vielä ämpärin ja toi vettä Marannalle, ja pani halot uunin pesään ja latoi ne niin, ettei huomen'aamuna huolisi muuta kuin sytyttää ne. Sitten vasta meni hän kotiaan.
Mitä on hyväntekeväisyys, joka tapahtuu rahalahjoissa? Käteen pantu voima, josta tämä taas luopuu muiden eduksi. Kuinka toisin on, antaa altiiksi oma syntyperäinen voima, uhrata osa omaa elämätä, jopa sekin ainoa palanen, mikä on jäljelle jäänyt!
Levon hetket, vapautensa sunnuntai-päivinä, mikä Avojalalle oli suotu, uhrasi hän mustalle Marannalle ja kärsi sen ohessa vielä toraa ja moitetta, kun sattui tekemään jotain mökin-eukon tapaa ja tottumusta vastaan; hänen mieleensäkään ei johtunut ruveta ajattelemaan: mitenkä te voitte vielä torua ja moittia minua siitä, minkä teille lahjoitan? Niin, tuskinpa hän tiesi näin tekevänsäkään. Silloin vaan, kun hän sunnuntai-iltoina istui eukon luona mökin edustalla ja jo tuhannennen kerran oli kuullut, kuinka sorea poika Johannes oli ollut sunnuntai-päivinä, ja kun sitten nuoria poikia ja tyttöjä kulki kylän kautta laulellen kaikenlaisia lauluja, silloin vaan hämärteli hänelle, että hän muka istui tässä ja antoi huvinsa uhriksi, ja hiljalleen hyräili hän silloin itseksensä samoja lauluja, joita ohikulkevat lauloivat joukossa; mutta Marannaan katsahdettuansa, lakkasi hän ja ajatteli, että hyvä tuo oikeastaan onkin, ettei Damia enää ole kylässä. Hän ei ollut enää jokaisen pilkattavana, ja palatessaan on hän kaiketikin semmoinen poika, jota kaikki kunnioittavat.