— "Sinä teet sydämmen niin raskaaksi", vaikeroi Dami, "haikeata jo sekin on, että minun täytyy lähteä kotoa pois vieraiden ihmisten joukkoon. Sinun olisi pitänyt minua rohkaista, eikä noin tuolla lailla, tuolla lailla —"

— "Rehelliset muistot ovat paras rohkaiseminen", sanoi Avojalka, "se ei tee mieltä ollenkaan raskaaksi. Mutta totta sekin, sinulla on jo kuormaa tarpeeksi, ja siinä saattaa yksi ainoa lisään pantu naula kaataa kantajan kumoon. Tuhma mä sittenkin olen. Mutta lähdes, jahka katson, mitähän auringolla on sanomista, kun isä nyt ensi kertaa jälleen tulee hänen näkyviinsä. No mutta tuotahan en aikonutkaan sanoa. Tules, kyllä sä nyt tiedät, minne me vielä menemme, missä sinun pitää vielä ottaa jäähyväiset; ja vaikkapa vaan tunninkin matkalle menisit, pois sä sittenkin lähtisit täältä; ja silloinhan on siellä sanottava jäähyväiset. Haikealta tuntuu minustakin, etten enää saa pitää sinua luonani, ei, minä tarkoitan, etten enää saa olla sinun luonasi; min'en tahdo olla hallitsijasi, niinkuin ihmiset sanovat. Niin, niin, totta tuo vanha Maranna sittenkin puhuu; yksin, se se on suuri sana, sitä ei saa opituksi, mitä siinä on. Niin kauan kuin sinä vielä olit tuolla kujan toisella puolella, ja jos en sua usein kahdeksaan päivään nähnytkään, niin mitä sitten? Minun sopi tavata sinua millä hetkellä hyvänsä, aivan yhtä, kuin jos olisimme olleet yhdessä; mutta nyt? No, ethän sä nytkään mene koko maailmasta pois… Mutta minä pyydän, älä nostele liian raskaita takkoja, jottet tärvelisi itseäsi, ja jos vaatteesi menee rikki, niin lähetä ne minulle, kyllä mä sulle vielä paikkaan ja neulon; mutta lähde nyt, nyt mennään hautausmaalle".

Dami vastusteli jälleen sillä syyllä, että hänen on muutoinkin jo haikeata eikä enää tahdo mieltänsä enempää surettaa. Avojalka antoi tässäkin myöten. Dami riisui isän vaatteet jälleen yltänsä ja Avojalka pisti ne säkkiin, jota hän ennen hanhia paimentaessaan oli käyttänyt vaippana ja jolla vielä oli isän nimi. Mutta hän pyysi pyytämällä, että Dami ensi tilaisuudessa lähettäisi hänelle säkin takaisin.

Veli ja sisar menivät yhdessä pois. Hirlingiläiset rattaat ajoivat kylän kautta. Dami pysäytti ne ja paiskasi kapineensa nopeasti niihin. Sitten kulki hän käsityksin sisarensa kanssa ulos kylästä, ja Avojalka koetti häntä ilahduttaa, sanoen:

— "Muistatkos, minkä arvoituksen annoin sulle tuolla leivin-uunin luona?"

— "En!"

— "Muistelepas: mikäs on parasta leivin-uunissa? Etkö tiedä enää?"

— "En!"

— "Parasta leivin-uunissa on se, ettei se itse syö leipää".

— "Niin, sopii sinun olla iloisen, sinä jäät kotiin, sinä".