— "Älähän nyt aina ole noin hellähermoinen", sanoi Avojalka. "Lörpötänkö mä sitten pois sinulta onneasi? Sinä menettelet aina ikäänkuin hanhet sua purisivat. Sen mä vaan sanon sulle: ole nyt siinä, missä kerran olet, pidä huolta, että pysyt paikassasi. Ei sovi muutella yömajaa kuin käki joka yö eri puuhun. Voisin minäkin saada toisia paikkoja, mutta min' en tahdo, ja minä olen laittanut niin, että minun on täällä hyvä olla. Näes, sitä, joka alinomaa siirtelekse paikasta toiseen, sitä kohdellaan kuin muukalaista konsanaankin; hänestä tiedetään, ettei hän enää huomenna voi olla talon väkeä, ja silloinpa hän ei tänäänkään ole enää siellä kotonansa".
— "Min' en huoli sinun saarnoistasi", sanoi Dami ja tahtoi suutuksissaan lähteä tiehensä. "Äreä sä aina olet minua vastaan, vaan muita kohtaan niin notkea".
— "Juuri sentähden, että sinä olet veljeni", sanoi Avojalka nauraen ja hyväili närkästynyttä.
Heissä oli tosiaankin heristynyt omituinen erillaisuus. Damissa oli jotakin mankuvata ja jälleen äkkiä jotakin ylpeätä, vaan Avojalka oli aina ystävällinen ja myöten-antava, sen ohessa kumminkin sisällisen ylpeyden kannattama, josta hän ei kaikessa palvelevaisuudessaankaan luopunut.
Hänen onnistui nyt saada veli lepytetyksi, ja hän sanoi: "Kuules, nytpä muistuu mieleeni jotakin, mutta sinun pitää ennen sitä leppymän, sillä pahaa sydäntä ei se nuttu saa verhota. Uudistalokkaalla ovat vielä tallella meidän isä vainajamme vaatteet; sinä olet iso mies, ne sopivat nyt sinulle aivan hyvin, ja arvoa saat sinäkin itsellesi, kuin tulet taloon tuommoisessa rehellisessä puvussa; silloin näkevät muutkin palvelijat mistä mies on ja kuinka kelpo vanhemmat hänellä ovat olleet".
Tuo oli selvää Damin ymmärtää, ja vaikka uudistalokas panikin kovasti vastaan, sillä hän ei tahtonut vielä antaa vaatteita pois, niin sai Avojalka hänen kumminkin antamaan ne Damille, ja sitten saattoi hän veljensä ylös kammioonsa ja pakoitti hänen paikalla pukeumaan isän nuttuun ja liiveihin; veli vastusteli, mutta mitä Avojalka kerran tahtoi, sen piti tapahtuman. Hattua vaan ei Damia saatu panemaan päähänsä, ja kun hän oli nutun pukenut päälleen, laski sisar kätensä hänen olallensa ja sanoi:
— "Kas niin, nyt sä olet veljeni ja isäni, ja nyt menee nuttu ensi kertaa jälleen ulos kedolle, uusi ihminen sisässä. Katsos, Dami, sinulla on kauniin kunniapuku, mitä maailmassa saattaa kantaa; pidä sitä arvossa, ole siinä yhtä rehellinen, kuin isävainajakin oli".
Tyttö ei voinut enempää puhua, vaan laski päänsä veljensä olalle, ja kyyneleitä putoeli jälleen ilmi otetulle isän puvulle.
— "Minua sanoo helläksi hermoilta", lohdutti häntä Dami, "ja itse on paljoa hellempi".
Avojalkaan teki tosiaankin kaikki syvän vaikutuksen, mutta sen ohella hän oli myös luja ja vilkasmielinen kuni lapsi; hänessä oli, niinkuin Maranna hänen ensi kertaa nukkuessaan oli sanonut, valveilla-olo ja uni, itku ja nauru likitysten toisiaan; joka tapaus ja jokainen tunne nousi hänessä kohta ylimmilleen, mutta pian hän sen kautta jälleen tuli tasapainoon. Hän itki yhä vielä.