— "Kun sitten isännälleni ilomielin kerroin, että sain kaikki elukat pelastaneeksi, niin sanoa päläytti hän: sitä ei olis huolinut tehdä, kaikki on vakuutettu ja hyvästä hinnasta onkin, olisin saanut niistä paremman maksun! Vai niin, arvelin itsekseni, eikös se mitään olekaan, että viattoman luontokappaleen olisi pitänyt kuolla? Siinäkö vaan kaikki, että maksun saa? Eikös elämä mitään olekaan? Isäntä lienee arvannut minun ajatukseni ja kysäsi minulta: olethan pelastanut vaatteesi ja kapineesi? siihen mä vastaan: en suinkaan, en rihmaakaan, minä juoksin paikalla talliin; silloin sanoo hän: Pässi mikä pässi! Kuinka? sanoin ma, vakuutettuhan talonne on! Jos kerran elukoista olisi maksettu, niin maksetaanhan kai vaatteenikin, ne olivat sitä paitsi isä vainajani vaatteet ja niissä oli 14 guldenia, taskukelloni ja piippuni. Isäntä virkkaa siihen: Pyyhi partasi! Minun kaluni ovat kyllä vakuutetut, mutta ei palvelusväkeni kapineet! — Saadaan nähdä, sanoin minä, minä panen asian riitaan; mutta siihenpä hän sanoi: Vai niin vainen? Sitten saat paikalla mennä tiehesi. Ken uhkaa käräjiin vetää, se on sanonut itsensä palveluksesta pois. Olisin mä sulle pari guldenia lahjoittanut, mutta nyt et saa pienintä penniäkään: Suoria tiehesi vaan!… Tässä mä nyt olen, ja melkein olisi minun pitänyt ottaa tuo hepo mukaani, minä olen sen pelastanut kuolemasta ja mielellään se mukaani lähtisikin. Eikös niin? Mutta min'en ole oppinut varastamaan, enkä tiedä muutakaan neuvoa; parasta olisi, jos syöksisin suoraa päätä veteen. Minusta ei tule elämänäpäivänä mitään eikä minulla ole mitään".
— "Mutta minulla on vielä ja minä tahdon auttaa sinua".
— "Kas sitä ei enää tapahdu, että minä rupeaisin sinun omaasi kuluttamaan; hielläsi maar sinäkin sitä ansaitset".
Avojalan onnistui lohduttaa veljeänsä ja saada hänet lähtemään kerallaan kotiin; mutta tuskin he olivat sataakaan askelta kulkeneet, niin kuului kavioiden kopinaa heidän takanaan. Hepo oli riuhtaissut itsensä irti ja lähtenyt Damin perään, ja tämän täytyi kiviä viskomalla ajaa takaisin se eläin, jota hän niin rakasti.
Dami häpesi onnettomuuttaan ja tuskin meni kenenkään näkyviin, sillä heikoille luonnoille on omituista, etteivät he tunne voimaansa itsetunnossaan, vaan mielellänsä ulkonaisesti anastetun kautta osoittavat, mitä he oikeastaan voivat: kovan onnen pitävät he heikkoutensa merkkinä, ja kun eivät voi sitä salata, niin piilevät itse.
Ainoastaan kylän äärimmäisissä taloissa oleskeli Dami. Musta Maranna lahjoitti hänelle ammutun miesvainajansa nutun. Dami kammosi sanomattomasti panna sitä päälleen, mutta Avojalka, joka ennen oli pyhyytenä pitänyt ja ylistänyt isän nuttua, osasi nyt yhtä monella syyllä todistaa, ettei nuttu oikeastaan ole mitään, ettei se yhtään vaikuta asiaan, kuka sitä ennen on päällään kantanut.
Sysi-Matti, joka asui lähellä mustaa Marannaa, otti Damin apumiehekseen puunhakkuussa ja sysien poltossa. Damille oli tämä yksinäinen elämä mitä mieluisinta, hän tahtoi odottaa kunnes hänen aikansa tulisi sotamieheksi mennä, ja sitten menisi hän sijaismiehenä sotaväkeen ja jäisi sinne elinajakseen; sotamiehen elämässähän ainakin vallitsee oikeus ja järjestys, siellä ei ole kellään veljeä eikä sisarta eikä omaa taloa, ja vaatteuksesta, ruoasta ja juomasta ei huoli huolta pitää, ja kun sota syttyy, niin sotamiehen kuolema se sittenkin on parasta.
Niin puhui Dami sunnuntaina Moosbrunnin metsässä, kun Avojalka tuli sysihaudalle, tuoden veljelleen rasvaa, jauhoja ja tupakkia, ja usein tahtoi häntä neuvoa, mitenkä hän, paitsi sysimiesten tavallista ruokaa, rasvassa kastettua leipää, voisi tehdä maukkaammiksi perunat, joita hän itse laittaa ruoakseen; mutta tuosta ei Dami huolinut, semmoisinaan kuin ne ovat, semmoisina ne muka ovat paraita; hän söi mielellään huonoa ruokaa, vaikka olisi saattanut parempaakin syödä, ja yleensä oli hänestä mielenperäistä itsensä laiminlyöminen, kunnes hänestä laitettaisiin pulska sotamies. Avojalka taisteli tätä alituista tulevaisuuteen katsomista ja nykyisyyden laiminlyömistä vastaan; hän tahtoi rohkaista Damia, joka löysi mielihyvänsä velttoudessa ja säälitteli itse itseään siitä; mutta veljestä näkyi melkein tuntuvan hyvältä tuo sisällinen rappio. Siinä tilassa hänen vasta oikein sopi itseään säälitellä eikä siinä voimia huolinut ponnistella. Töin tuskin sai Avojalka toimeen sen, että Dami palkastansa osti itselleen edes oman kirveen ja juuri isä vainajan kirveen, jonka Sysi-Matti oli huutokaupassa ostanut.
Kovin epätoivoisena palasi Avojalka usein metsästä, mutta semmoisessa tilassa hän ei kauan kestänyt: hänessä asuva sisällinen luottamus ja iloinen rohkeus tunkesihe ehdottomastikin raikkaana lauluna hänen huulilleen, ja ken ei asiaa tuntenut, se ei olisi milloinkaan huomannut Avojalalla olleen tai olevan mitään huolta.
Se ilomielisyys, joka läksi siitä itsetiedottomasta tunteesta, että hän täyttää uutterasti ja väsymättä velvollisuutensa ja tekee hyvää mustalle Marannalle ja Damille, painoi hänen kasvoilleen kuluttamattoman hilpeyden. Koko talossa ei voinut yksikään nauraa niin raikkaasti kuin Avojalka, ja vanha uudistalokas sanoi tuon naurun kuuluvan peltopyyn sävelille, ja kun Avojalka aina oli nöyrä ja kunnioittava häntä kohtaan, niin antoi ukko hänen ymmärtää, panevansa hänet vielä testamenttiinsa. Tuosta ei Avojalka paljoa huolinut eikä siihen suuresti luottanutkaan, hän odotti vaan palkkaansa, jota hänen kävi oikeudella ja varmuudella vaatiminen, ja minkä hän teki, sen hän teki sisällisestä hyväntahtoisuudesta, korvausta siitä odottamatta.