8. Säkki ja kirves.
Hevossaksan talo oli rakennettu uudelleen, komeammaksi entistänsä; tuli talvi ja sen mukana sotaväen nosto, joka tapahtui arvanheitolla. Onnellinen arvanheitto ei ole vielä milloinkaan herättänyt niin pahaa mieltä kuin nyt, jolloin Dami pääsi asevelvollisuudesta vapaaksi. Hän oli epätoivoissaan siitä ja samoin melkein Avojalkakin, sillä hänestäkin oli sotamiehenä-olo näyttänyt paraimmalta keinolta Damin leväperäisyyttä vastaan; nyt hän kumminkin sanoi hänelle:
— "Ota nyt tuosta ojennus, nyt pitää sinun oleman mies puolestasi. Mutta niin sinä vielä nytkin olet kuin lapsi, joka ei osaa itse syödä, vaan jota täytyy syöttää".
— "Tarkoitatko, että minä syön sinun omaasi?"
— "En suinkaan. Älä ole aina niin hentomielinen, äläkä näin ajattele: kukas minulle mitä tekee, hyvää vai pahaa? Ponnistele itse ympärillesi!"
— "Ja sen mä teenkin ja teen kuin mies!" päätti Dami. Pitkään aikaan hän ei ilmaissut, mitä hän oikeastaan aikoi, mutta merkillisen pystyssä päin hän kulki kylässä ja puhui rohkeasti jokaisen kanssa, hän teki uutterasti työtä metsässä puunhakkaajain luona, hänellä oli isän kirves ja sen mukana melkein sen voima, joka ennen oli liikutellut sitä niin kelpo lailla.
Palatessaan kerran alkukeväällä Moosbrunnin metsästä ja kohdattuaan Avojalan, sanoi hän, ottaen kirveen olaitaan: "Tiedätkös, minne tuo menee?"
— "Puuhun!" vastasi Avojalka; "eikä toisen iskemättä sinnekään".
— "Totta se, mutta se menee veljensä luo, ja toinen iskee oikealta ja toinen vasemmalta, ja siinä sitä puita kaatuu kuin tykistä ammuttaisiin, etkä sinä kuule siitä mitään, tai, jos tahdot, niin kuulet, mutta muut ei yksikään koko kylässä".
— "Tuosta puheesta en tule hullua viisaammaksi", vastasi Avojalka.
"Olen jo liian vanha arvoituksia arvaamaan. Puhu selvään".