— "Parasta kun lähtisit mukaan sinäkin".
— "En, sitä en voi; syytä siihen en osaa sanoa, mutta en voi. Valaa sen päälle en ole kumminkaan tehnyt: jos kirjoitat, että sinun on sedän luona hyvä olla, niin tulen sittemmin sinne. Vaan mennä noin suin päin sumuun, josta ei tiedä mitään … min'en mielelläni muuta oloani, ja hyvähän minun täällä on ollakin. Mutta mietitäänpäs nyt, millä tavoin sinä pääset sinne".
Omituista useille poismuuttajille ja todistuksena ihmisluonnon synkemmästä puolesta yleensä ja Saksanmaan tilasta erittäinkin on, että ne, jotka vielä hengissä ollessaan eroavat isänmaastaan, vielä ennen lähtöänsä tekevät kostontyön, rangaistusta saamatta, ja useilla on uuteen maailmaan tultuansa ensimmäisenä työnä kirjoittaa vanhaan maailmaan tuomioistuimille ja ilmoittaa kaikenlaisia salassa olleita rikoksia.
Paikkakunnassa oli tapahtunut kauheita esimerkkejä tätä laatua, ja Avojalka vimmastui vihasta, kuultuaan veljensäkin aikovan liittyä näihin sala-ampujiin. Sitä enemmän hän oli nyt iloinen, lannistettuaan Damin pahat aikeet; sillä ei mikään hyvänteko virvoita niin makeasti kuin sisällinen tieto siitä, että on toisen saanut palaamaan pahuudesta ja harhateiltä.
Kaikella luonteensa tarkalla selkeydellä punnitsi hän nyt kaikki asianhaarat. Sedän vaimo oli kirjoittanut sisarelleen, että hänellä oli hyvä menestys, ja siitä tiedettiin sedän asuinpaikka.
Damin säästövarat olivat varsin vähäiset eikä Avojalallakaan ollut niitä tarpeeksi asti. Dami arveli, että seurakunnan pitäisi antaa hänelle melkoinen apu, mutta siitä ei sisar tahtonut tietääkään, vaan sanoi: "Se on oleva viimeinen keino, kun mitkään muut eivät auta". Hän ei virkkanut kumminkaan, mitä hän muuta aikoi tehdä. Hänen ensimmäinen ajatuksensa tosin oli, kääntyä rusthollin emännän puoleen Zusmarshofenissa, mutta hän tiesi, miltä tuommoinen kerjuukirja näyttäisi rikkaan emännän silmissä, jolla kenties sitä paitsi puhdasta rahaa ei olekaan; sitten ajatteli hän uudistalokasta, joka oli luvannut panna hänet testamenttiinsa, ja päätti pyytää häneltä nyt sitä, minkä hän aikoo antaa, vaikkapa vähemmänkin. Sitten johtui hänen mieleensä jälleen, että kenties saisi Hevossaksan, jonka asiat nyt jälleen olivat vallan hyvällä kannalla, antamaan apua.
Tästä kaikesta ei hän puhunut Damille mitään, mutta kun hän tarkasteli veljensä vaatteita, kun hän suurella vaivalla sai velaksi mustalta Marannalta palan hänen kokoamansa palttinata, ja paikalla leikkasi sen ja öillä ompeli sitä, niin kaikki nuo vakaat, lujat valmistukset panivat Damin vapisemaan. Hän oli osoittanut muutto-aikeensa olevan hänessä peruuttamattoman, lujan, ja kumminkin oli hän nyt mielestänsä ikäänkuin sidottu, ikäänkuin pakon-alainen, ikäänkuin sisaren luja tahto pakoittaisi häntä muuttamaan. Näyttipä hänestä sisar oikein kovasydämmiseltäkin, ikäänkuin hän ajamalla ajaisi häntä ja pyrkisi hänestä erilleen. Hän ei uskaltanut tuota kumminkaan sanoilla ilmoittaa, hän osasi vaan vetää kaikenlaisia verukkeita, ja Avojalka selitti ne katkeilevaksi eron haikeudeksi, joka tarttuu pieniinkin esteihin aikeensa luopumisen syinä. Avojalka kävi nyt aluksi uudistalokkaan kimppuun ja suorastansa vaati häneltä sitä perintöä, minkä tämä jo aikoja sitten oli luvannut.
Vanha uudistalokas sanoi: "Mikäs hätä sinulla on? Etkös voi odottaa?
Mikä sinulla on?"
— "Minulla ei ole mit'ikään enkä odottaakaan voi".
Tyttö kertoi nyt tahtovansa toimittaa veljeään matkalle, tämä kun siirtää Amerikaan. Tuo nyt vasta onnellinen esteen syy olikin ukolle: hän osasi vielä pukea kovuutensa hyvänsuopaisuuden, viisaan huolenpidon pukuun: hän vakuutti Avojalalle, ettei hän nyt anna hänelle pienintä penniäkään, hän muka ei tahdo olla syynä siihen, että tyttö panee viimeisen roponsakin veljensä eduksi.