Avojalka pyysi häntä sitten puhumaan puolestansa Hevossaksan kanssa; siihen ukko viimein suostuikin, ja oli olevinaan aika jalo ihminen, kun muka menee kerjäämään vento vieraalta vento vieraan puolesta; mutta hän jätti lupauksensa täyttämisen päivästä päivään, ja kun Avojalka ei antanut hänelle rauhaa, niin läksi hän viimeinkin matkalle. Hän palasi, niinkuin sopi arvatakin, tyhjin käsin, sillä Hevossaksan ensimmäinen kysymys oli luonnollisesti: mitä uudistalokas antaa, ja kun tämä suoraan sanoi, ettei hän tähän saakka vielä ole mitään luvannut, niin tuohan oli osviitta, jota Hevossaksakin päätti seurata.
Kun Avojalka päivitteli mustalle Marannalle huoltaan tästä kovasydämmisyydestä, niin virkkoi eukko toden: "Niin, semmoisia ne ihmiset ovat! Jos huomenna joku hyppää veteen ja nostetaan hengetönnä ylös, silloin sanoo jokainen: miks'ei hän ilmoittanut minulle puutostaan, mielelläni olisin hänelle antanut ja auttanut kaikissa. Voi kuinka paljon nyt antaisinkaan, jos voisin saada hänet henkiin jälleen! — Mutta kukaan ei tahtonut kättään ojentaa, pidättäkseen häntä hengissä".
Ja kummallista! Juuri sentähden, että Avojalka aina perin pohjin tutki kaikki hankaluudet, tottui hän niitä helposti kärsimään. "Senvuoksi luota aina itseesi", se oli hänen hiljainen mielilauseensa, ja esteet ne eivät suinkaan hänen mieltään masentaneet, niistä hän pikemmin sai vaan uusia, tehokkaampia voimia. Hän kokosi kapineensa ja muutti rahaksi, mitä vaan sopi, ja kaunis kaulakoriste, jonka hän ennen oli saanut rusthollin emännältä, joutui nyt vanhan suntion leskelle, joka leskenä-olossaan vastaanotti panttia ja sai siitä hyvät korot. Se kultarahakin, jonka hän ennen oli viskannut ylirakennusneuvoksen perään hautausmaalla, vaadittiin nyt takaisin, ja — merkillistä — nyt tarjoutui uudistalokas hankkimaan kunnallisneuvostolta, jossa hän oli jäsenenä, melkoisen avun poismuuttavalle Damille. Yleisten varojen käyttämisessä oli hän kernaasti ylevämielinen ja hyväntekevä mies.
Säikähtipä Avojalka kumminkin, kun uudistalokas jonkun päivän perästä hänelle ilmoitti, että kunnallisneuvosto on myöntynyt kaikkeen, sillä välipuheella kumminkin, että Damin tulee luopua kaikesta koti-oikeudestansa kylässä. Tuo oli itsestänsä selvä asia, toisin ei oltu ajateltukaan; mutta nyt, kun se pantiin välipuheeksi, näytti se hänestä kamalalta: ei olla enää missään kotona! Damille ei Avojalka sanonut tästä ajatuksestansa mitään, ja Dami näytti jälleen olevan iloinen ja hyvällä mielellä. Musta Maranna se varsinkin kiihoitteli häntä lähtemään, sillä eukko olisi mielellään lähettänyt vaikka koko kylän väen muille maille, saadakseen viimeinkin tietoja Johannes pojastaan, ja nyt hän oli kiven kovaan vakuutettu, että Johannes oli meren toisella puolella. Korppi-Sakari oli hänelle sanonut, että meri, tuo suolainen vesi, estää kyyneleiden valumasta, joita tahtoisi itkeä toisella rannalla olevan tähden.
Avojalka sai isäntäväeltään luvan mennä saattamaan veljeänsä kaupunkiin, jossa tämän piti tehdä muuttokontrahti asianomaisen virkamiehen kanssa. Mutta suurestipa he kummastuivat, kuultuansa tämän olevan jo tehdyn. Kunnallisneuvosto oli sen jo toimittanut, ja Damilla oli köyhän-oikeudet ja sitä vastaavat velvollisuudet. Hänen piti, ennen lähtöänsä merelle, laivalla allekirjoittaa todistus lähdöstänsä ja sitten vasta maksetaan hänelle rahat.
Murheellisina läksivät sisarukset takaisin, ääneti astuivat he kylään. Dami oli jälleen pahalla tuulella siitä, että jotain piti tuleman toimeen, koska hän oli sen kerran sanonut, ja Avojalan oli kovin haikeata, että hänen veljensä oikeastaan ikäänkuin työnnetään ulos. Rajalla virkkoi Dami ääneensä pylväälle, jossa olivat paikkakunnan ja oikeuspiirin nimet:
— "Kuule, pylväs! Minun kotini ei ole enää täällä, ja kaikki ihmiset täällä ovat minulle yhdenvertaisia kuin sinäkin".
Avojalka itki, mutta hän päätti olla tästä puolen itkemättä hamaan Damin lähtöön asti eikä itkeä hänen lähtiessänsäkään. Ja hän piti sanansa.
Kylän väki arveli: Avojalalla ei ole sydäntä vähääkään, sillä hänellä ei silmäkään edes vettynyt veljen lähtiessä, ja ihmiset olisivat mielellään nähneet juuri kyyneleitä. Mitä heitä liikuttavat salassa itketyt vedet? Mutta Avojalka pysyi valppaana ja jäykkänä.
Ainoastaan viimeisinä päivinä ennen Damin lähtöä laiminlöi hän ensi kertaa velvollisuutensa, sillä hän oli leväperäinen töissään ja vietti aikansa Damin luona; hän antoi Roselin torua häntä siitä ja virkkoi vaan: "Se on totta se". Mutta kumminkin juoksi hän joka paikkaan veljensä perässä, hän ei tahtonut minuutiakaan menettää, niin kauan kuin veli vielä oli täällä, hän arveli voivansa joka silmänräpäys tehdä hänelle jotakin erinomaista, sanoa vielä jotakin erinomaista iki päiviksi, ja oli pahoillaan, että sittenkin puhui jokapäiväisiä asioita, vieläpä joskus riitelikin hänen kanssaan.