Oi noita eronhetkiä! Kuinka puristavat ne sydämmen, kuinka supistuvat mennyt aika ja tulevaisuus yhteen ainoaan silmänräpäykseen, ja epätiedossa ollaan, mistä puhuttaisi; katseen, likistyksen vaan pitää ilmoittaman kaikki!
Amrei sai kumminkin sanoja. Luetellessaan veljellensä liinavaatteita, hän sanoi: "Nuo ovat hyviä, somia paitoja, pysy hyvänä ja somana niissä". Ja pannessaan kaikki suureen säkkiin, jolla vielä isän nimi oli näkyvissä, sanoi hän: "Tuo takaisin tämä täynnä kiiltävää kultaa. Saatpas nähdä, kuinka helposti saat sitten täällä kansalais-oikeuden jälleen, ja uudistalokkaan Rosel, jos vaan silloin vielä on vapaa, juoksee sinun perääsi vaikka maiden ja merien taakse". Ja isän kirvestä pistäessään suureen arkkuun hän sanoi: "Voi kuinka sileä on tuo varsi! Kuinka usein se on ollut isän kädessä ja olenpa tuntevinani vielä hänen kätensä siinä. Niin, kas nyt on minulla hyvä merkki: Säkki ja kirves! Tehdä työtä ja koota, se on parahinta, ja silloin pysyy ihminen iloisena, terveenä ja onnellisena. Jumala siunatkoon sinua! ja lausu vaan hyvin usein itseksesi: säkki ja kirves! Samoin teen minäkin, ja se olkoon ajatuksemme, se keskustelumme, ollessamme kaukana, kaukana eroitettuina toisistamme, kunnes minulle kirjoitat tai tulet minua noutamaan tai miten sinun sopii ja niinkuin Jumala tahtoo. Säkki ja kirves, siinä on kaikki tyyni. Siihen sopii sulkea kaikki, ajatukset ja muut, mitä on ansaittu".
Ja kun Dami istui rattailla ja sisar viimeistä kertaa ojensi hänelle kätensä, jota hän kauan ei tahtonut päästää, kunnes veli viimein lähti liikkeelle, silloin huusi tyttö vielä hänen jälkeensä heleällä äänellä: "säkki ja kirves! Älä unohda sitä". Veli katsahti taakseen, viittasi kädellään ja katosi näkyvistä.
9. Kuokka-vieras.
Kiitetty olkoon Amerika! huusi yövartija kaikkien huvitukseksi useampana yönä kelloa ilmoittaessaan, tavallisen kiitoslauseen asemesta Jumalaa kohtaan. Korppi-Sakari, joka, koskei hän itse ollut minkään arvoinen, mielellään kävi "oikeiden" ihmisten luona köyhiä sättimässä, puhui kirkosta lähdettäissä sunnuntaina ja illemmalla penkillä "Koirasteirin" ravintolan edustalla: Kolumbus se vaan oli aika vapahtaja. Mistähän vaan hän ei voikaan ihmistä vapahtaa! Niin, Amerika se on vanhan maailman siankaukalo, sinne viskataan kaikki, mitä ei enää kyökissä voi mihinkään käyttää: kaalikset ja nauriit ja kaikki tyyni sekaisin, ja niille, jotka asuvat talontakaisessa linnassa ja puhuvat ranskaa oui! oui! niille tuo vielä on kelpo ruokaa.
Puheen-aineiden puutteen vuoksi oli Damin poismuutto luonnollisesti kauan aikaa keskustelujen esineenä, ja ne, jotka olivat jäseniä kunnanneuvostossa, ylistivät tämän viisautta, että tämä oli osannut päästä irti semmoisesta ihmisestä, josta kerran varmaankin olisi ollut rasitusta seurakunnalle. Sillä ken toimesta toiseen aina muuttelekse, se joutuu viimein viheliäisyyteen.
Olihan tietysti niitäkin hyväntahtoisia, jotka kertoivat Avojalalle kaikki, mitä hänen veljestään puhuttiin ja miten häntä pilkattiin. Mutta Avojalka nauroi siihen, ja kun Bremenistä tuli Damilta kaunis kirje — ei olisi uskonut hänen osaavan panna kaikki sanat niin peräkkäin — silloin riemuitsi hän ihmisten nähden ja lukemistaan luki heille kirjettä. Mutta sydämmessään hän oli murheellinen siitä, että oli menettänyt semmoisen veljen kenties ikipäiviksi. Hän nuhteli itseään, ettei ollut muka tarpeeksi auttanut veljeään eteenpäin, ettei ollut tarpeeksi pitänyt häntä näkyvissä; sillä nythän se näkyy mimmoinen valpas poika Dami oli ja sen ohessa niin hyvä. Hän, joka oli tahtonut ottaa kaikilta kylässä jäähyväiset yhtä helposti kuin rajapylväältä, hän täytti nyt kokonaisen sivun terveisillä yksityisille, ja jokainen oli "rakas", "hyvä" tai "kelpo", ja Avojalka sai runsaita kiitoksia kaikkialla, minne hän terveisiä kantoi ja aina tarkoin näytti: "Katsokaas, tuossahan se seisoo!"
Avojalka oli kauan aikaa hiljaa ja erillänsä, hän näkyi katuvan sitä, että hän oli laskenut veljensä pois tahi ettei itse ollut mennyt mukaan. Muulloin kuului hän aina laulavan navetassa ja ladossa, kyökissä ja huoneissa sekä uloslähtiessään, sirppi olalla ja heinävaate kainalossa; nyt hän oli ääneti. Hän näkyi väen väkisin pidättelevän lauluaan. Mutta löytyipä hyvä keino, joka sai laulut jälleen kaikumaan. Illalla tuuditteli hän uudistalokkaan lapsia ja silloin hän lauloi lakkaamatta, vielä silloinkin kun lapset jo olivat kauan aikaa sitten nukkuneet. Sitten riensi hän vielä mustan Marannan luo ja kantoi tupaan halot ja veden ja kaikki mitä eukko tarvitsi.
Sunnuntai-iltoina, jolloin kaikki huvittelivat itseään, seisoi Avojalka usein äänetönna ja liikkumatta talonsa ovella ja katseli ulos maailmaan ja taivaalle, näki lintusten lentävän ja uinaili siinä, muuttaen ajatuksissaan tuonne etäälle, missähän muka nyt Dami on ja miten hänen on laita; toisinaan katsoa tuijotti hän taas kauan aikaa jotakin ylösalasin käännettyä auraa tai kanaa, joka kuopi hiekkaan kuoppaa itselleen. Rattaiden kulkiessa kylän kautta, katsahti hän ylös ja virkkoi melkein ääneensä: "Ne ajavat jonkun luo! Mitään tietä maailmassa ei tule kukaan minun luokseni, ei kukaan minua muista; ja enkö ole minäkin täältä?" Ja silloin tuntui hänestä aina, kun odottelisi hän jotakin, sydän se sykki nopeammin ikäänkuin jollekin tulevalle. Ja ehdottomastikin kuului hänen huuliltaan:
"Purotpa pienimmätkin
Uraansa rientelee.
Sydäntä vaan ei löydy
Mi mulle sykkäilee".