— "Soisinpa olevani niin vanha kuin tekin", sanoi hän kerran, tultuaan tuommoisista unelmista heränneenä mustan Marannan luo.
— "Ole iloinen, ettei tuo toivotuksesi ole totta", vastasi musta Maranna. "Kun olin sinun iässäsi, kas silloin olin iloinen ja tuolla kipsimyllyllä punnitsin itseni ja painoin 132 naulaa".
— "Tepä kumminkin olette tänään samallainen kuin eilenkin ja huomenna kuin tänään, vaan min'en ole ollenkaan yhdenlainen".
— "Ken tahtoo yhdenlainen olla, se leikatkoon nenänsä pois, sitten on koko kasvoiltaan yhdenlainen. Voi houkka itseäsi, älä sure nuoruuttasi, sitä et saa keltään enää takaisin. Vanhuus tulee kyllä itsestäänkin".
Musta Maranna sai helposti Avojalan lohdutetuksi. Yksinään ollessansa vain tunsi tyttö omituista kammoa. Mitähän tästäkin tulee?
Kummallinen huhu kulki kylän kautta. Jo monta päivää puhuttiin, että Endringenissä puuhataan semmoisia häitä, ettei mokomia miesmuistiin ole paikkakunnassa vietetty. Dominikin ja Ameilen vanhin tytär menee eräälle rikkaalle puunkauppiaalle Murgthalissa, ja siellä sanottiin saatavan semmoisia pitoja, kuin ei muualla vielä missään ole nähty.
Hääpäivä läheni lähenemistään. Missä vaan kaksi tyttöä toisensa kohtaavat, vetäyvät he pensaiden taakse tahi eteiseen, eikä tahdo loppua puheesta tulla, ja kumminkin he vakuuttavat aina, että heillä on niin kova kiire. Vieraiksi kuuluu tulevan koko Oberland ja Murgthal ja kolmenkymmenenkin peninkulman päästä, sukulaisia näet on niin paljon. Mutta raastuvan kaivolla, siellä vasta oli elämä vilkasta, eikä yksikään tyttö sanonut tahtovansa uusia vaatteita, saadaksensa vaan sitä enemmän iloita huomispäivänä muiden ihmettelystä ja kummastuksesta. Kaikki kun oli pelkkää kysymystä ja vastausta, keskustelua ja väitöstä, niin kuka tuossa tohussa olisi muistanut vettä nostaa, ja Avojalka, joka oli tullut viimeisimpänä, meni ämpäreineen ensimmäisenä pois. Mitä häntä tanssi liikutti! Ja kumminkin oli hän alinomaa kuulevinsa soittoa.
Huomispäivänä oli Avojalalla paljon hääräämistä, sillä hänen piti puettaa Roselia. Monta salaista tyrkkäystä hän sai tämän hiuksia palmikoidessaan, mutta hän kärsi ne sanaakaan sanomatta.
Roselilla oli komea tukka ja komealta sen piti loistamankin. Hän tahtoi tänään panna sen uuteen tyyliin. Hän tahtoi saada ne Maria-Teresian palmikolle, niin nimittäin sanottiin näillä seuduin erästä mutkallista palmikkoa neljästätoista suortuvasta; uutuudellansa se muka on nostava huomiota. Avojalka sai tuon työlään taidetempun tehdyksi, mutta tuskin se oli valmis, niin repi Rosel sen vimmastuneena jälleen auki ja rajulta hän näytti, suortuvat silmillä siki-sokin, mutta sen ohella oli hän kaunis ja pulska ja mahtava, ja koko hänen käytöksensä sanoi: "vähempää kuin neljä hevosta ei siinä talossa saa olla, mihin tämä tyttö menee miniäksi!" Ja monen talon poika oli häntä kosinutkin, mutta hänellä ei vielä näkynyt olevan halua ottamaan ketään heistä. Hän tyytyi nyt tavan mukaisiin kahteen palmikkoon, jotka riippuivat takana, päissä punaiset nauhat, jotka ulottuivat melkein lattiaan saakka. Hän seisoi nyt valmiiksi koristettuna ja vaati kukkakimppua. Hän oli jättänyt omat huonekukkansa rappiolle, ja Avojalan, vaikka hän kyllä koetti puhua vastaan, täytyi viimein ottaa melkein kaikilta kauniilta kasveiltansa kukat pois. Rosel vaati pikku rosmariniakin, mutta Avojalka sanoi tahtovansa ennen repiä sen rikki, ennenkuin antaa sitä pois, ja Rosel nauroi ja pilkkasi, sätti ja torui tuota typerää hanhien paimenta, joka on niin itsepäinen ja jota kumminkin armosta pidetään talossa. Avojalka ei vastannut mitään, vaan loi Roseliin semmoisen katseen, että toi laski silmänsä maahan.
Nyt oli punainen nauharuusu vasemman jalan kengällä siirtynyt sivulle ja Avojalka oli juuri kyyristynyt, neuloakseen sitä varovasti kiinni, silloin sanoi Rosel, puoleksi katuen taanoista käytöstään, puoleksi kumminkin vielä pilkalla: