— "Tuo se vaan on pulska poika", sanoi eräs vanha muija.
— "Ja niin soreat siniset silmät sitten!" jatkoi toinen, "ne ovat niin veitikkamaiset ja hyväntahtoiset yht'aikaa".
— "Mistähän tuo lienee? Ei hän näiltä seuduin suinkaan ole", lausui kolmas ja neljäs lisäsi:
— "Siin'on kai jälleen uusi kosija Amreille".
Avojalka säpsähti. Mitäs paljon tuo on? Mitäs se merkitsee? Mutta pian sai hän asiasta tiedon, sillä ensimmäinen sanoi jälleen:
— "Sitten käy säälini häntä, rasvaprinsessa vetää kaikkia miekkosia nenästä".
Niin, olihan rasvaprinsessankin nimi Amrei.
Poika oli kulkenut usean kerran salin poikki ja katsellut ylt'ympärilleen; nytpä hän äkkiä pysähtyy lähellä Avojalkaa, hän viittaa hänelle, tulinen vavahdus käy tytössä, mutta hän on kuin lumottu, hän ei liikahda. Vaan ei, hän viittasi kaiketi jollekin sinun takanasi, sinua hän ei suinkaan tarkoita. Hän tungekse eteenpäin, Amrei siirtyy tieltä. Toista hän kaiketi hakee.
— "Ei, sinua mä tahdon", sanoi poika, tarttuen hänen käteensä.
"Tahdotko?"
Amrei ei voi puhua, mutta mitäpä sitä tarvitseekaan? Hän heittää kaikki, mitä käsivarrella on, nurkkaan: mekot, huivit, hunnut, piiput ja avaimet. Tuossa hän seisoo valmiina lentoon, ja poika viskaa taalerin soittoniekoille, ja tuskin on Korppi-Sakari huomannut Amrein käsi kädessä vieraan tanssijan kanssa, niin toitauttaa hän torveensa, että seinät tärähtävät, ja onnellisemmalta ei torvi soine autuaille kuin nyt Amreille; hän pyöri, tietämättänsä miten; vieraan vierellä oleminen ikäänkuin kannatti häntä, tuntui kuin olisi hän liihoitellut itsestänsä, ja kahden-keskenpä he siinä vaan olivatkin. Tosiaankin, he tanssivat niin kauniisti, että kaikki muut ehdottomastikin pysähtyivät heitä katsomaan.