— "Me olemme yksinämme", virkkoi Amrei tanssiessaan ja kohta senjälkeen tunsi hän tanssikumppalinsa kuuman hengähdyksen; poika vastasi:
— "Voi, jospa olisimme yksinämme, ypö yksinämme maailmassa! Miks'ei saata näin tanssia hamaan kuolemaan asti?"
— "Minusta tuntuu", sanoi Amrei, "kuin olisimme kaksi kyyhkyä, jotka lentävät ilmaan. Huhei! ylemmäs, ja niin aina taivaasen!" ja "huhei" huudahti poika niin että ääni sinkosi kuin tulinen raketti, joka lentää taivasta kohti, ja huhei! riemuitsi Amrei, ja yhä onnellisempina he tanssivat, ja Amrei kysyi: "Onkos soittoa enää? Soittavatkos soittomiehet enää? En kuule heitä enää ollenkaan".
— "Soittavat kyllä, etkös kuule sitten?"
— "Niin, kyllä nyt kuulen", sanoi Amrei, ja he pysähtyivät; poika lienee huomannut, että Amrei onnellisuuden tunteissa oli melkein pyörtymäisillään.
Vieras saattoi Amrein pöydän ääreen ja tarjosi hänelle juomista, päästämättä kumminkaan hänen kättänsä. Hän tarttui muistorahaan hänen kaulakoristeellansa ja sanoi: "Tällä on hyvä sija".
— "Hyvästä kädestä se on lähtenytkin", vastasi Avojalka, "kaulakoristeen sain lahjaksi lapsena ollessani".
— "Sukulaiseltako?"
— "Ei, emäntä ei ole sukulaiseni".
— "Tanssi miellyttää sinua, näen mä?"