— "Tahtoisinpa tietää, mistä tuo tulee, että joitakuita ihmisiä kohtaan saattaa heti ensi silmänräpäyksestä saakka, en tiedä miten, tuntea semmoista … semmoista … luottamusta. Mistäs sen tietää, mitä ihmisen kasvoille on kirjoitettu?"
— "Nytpä pelastimme jonkun sielu paran", huudahti Amrei, "sillä tiedäthän, kuu kaksi ihmistä yht'aikaa ajattelevat samaa asiaa, niin pelastavat he jonkun sielu paran, ja juuri sanasta sanaan samaa ajattelin minäkin, mitä nyt sanoit".
— "Vai niin? No tiedätkö mistä se tulee?"
— "Tiedän".
— "Sanotko mulle?"
— "Miks'en! Minä, näes, olen ollut hanhien paimenena…"
Poika vavahti jälleen, mutta hän teki, ikäänkuin olisi saanut rikan silmäänsä, hän hieroi sitä, ja Avojalka jatkoi kuin ennenkin:
— "Näes, kun yksinään istua kököttelee ulkona kedolla, niin silloin tulee mieleen jos jonkinlaisia ajatuksia, ja siellä mä aivan selvään olen nähnyt — kuules nyt tarkkaan, niin huomaat sen sinäkin — jokainen puu, kun sitä katselee noin ylipäänsä ja kokonansa, näyttää aivan samalta kuin hedelmänsäkin. Eikös omenapuu näytä, leveytensä ja naarmujensa suhteen samalta kuin omena itsekin? Ja samoin pääronapuu, samoin kirsikkapuukin. Katselepa vaan kerran heitä, niinpä näet että kirsikkapuulla on pitkä varsi kuin kirsikalla itselläänkin. Ja niinpä arvelen…"
— "Niin, mitäs arvelet?"
— "Älähän naura minulle. Niinkuin hedelmäpuut näyttävät kuin hedelmänsäkin, samoin on ihmistenkin laita, heistä näkee sen kohta. Mutta puilla on tosiaan rehellinen näky, ihmiset saattavat teeskennellä. Mutta minä puhun joutavia, enkö niin?"