— "Ketä vastaan sinä olet sitten tehnyt syntiä?"
— "Luulenpa Jumalan rankaisevan minua siitä".
— "Voi lasta, mitä puhutkaan? Jumala rakastaa ihmisiä kuin lapsiansa. Onko vanhemmilla suurempaa iloa, kuin nähdä lastensa iloitsevan? Isä ja äiti, joka näkee lastensa iloisesti tanssivan, ovat kahdenvertaisesti onnellisia, ja niinpä ajattele sinäkin: Jumala on katsonut, kun sinä tanssit, ja on iloinnut, ja vanhempasi ovat myöskin nähneet sinun tanssivan ja ovat olleet iloiset hekin. Anna vaan elossa olevain puhua, mitä tahtovat. Annas kun tulee Johannes poikani, kas hän se tanssia osaa! Mutta min'en puhu mitään. Minussa on sinulle semmoinen, joka sinua puolustaa; mitäs muuta tarvitsetkaan?"
Tosiaankin mustan Marannan sanat ja apu olivat lohduttavia, mutta Avojalka ei ollut kumminkaan sanonut hänelle kaikkea. Hänen huolimisensa syynä ei ollut pelkkä ihmisten puhe, eikä enää ollut totta, että hän tyytyi, saatuaan ainoastaan yhden kerran olla oikein onnellisena. Hän ikävöi jälleen sitä miestä, joka oli tullut hänelle kuin vapahtavana ilmiönä, joka oli hänet niin perin pohjin muuttanut eikä nyt enää tiennyt hänestä mitään.
Niin, Avojalka oli suuresti muuttunut. Hän ei laiminlyönyt töitään, siitä ei häntä käynyt moittiminen, mutta syvä surumielisyys asettui häneen itseensä. Tuohon tuli lisäksi toinenkin syy, jonka sopi tulla muidenkin tiedoksi. Dami ei ollut Amerikasta kirjoittanut yhtään sanaa, ja Avojalka unohtihe kerran niinkin pitkälle, että sanoi mustalle Marannalle: — "Eipä turhaan sanotakaan sananlaskussa: kun valkean panee tyhjän padan alle, niin silloin palaa joku sielu parka. Sydämmeni alla on valkea, ja sielu parkani se palaa".
— "No mitä nyt?"
— "Kun ei tuo Damikaan kirjoita! Odotus, se on kauheimmalla tavalla murhattu aika, sen kovemmin ei voi ketään kuolettaa kuin odottamisella; siinä ei ole ihminen hetkeäkään, ei silmänräpäystäkään enää kotona, ei voi pysyä missään, ja aina vaan nousee toinen jalka ilmaan".
— "Ohoh, lapsi! älä puhu niin", vaikeroi Maranna. "Sinäkö odottamisesta puhut? Ajatteles minua; minä odotan kärsivällisesti ja odotan viimeiseen hetkeeni saakka enkä lakkaa odottamasta".
Vieraan surun tunteminen saattoi Avojalan murheen sulaumaan kyyneleiksi: hän valitti: "On niin haikeata. Nykyjään ajattelen alinomaa kuolemata. Kuinkahan monta tuhatta sangollista vettä minun on vielä kantaminen, ja kuinka monta sunnuntaita vielä on? Oikeastaan ei pitäisi ollenkaan niin paljoa murehtia, elämähän loppuu niin pian, ja kun Rosel toruu, niin silloin ajattelen: niin, toru vaan, pian kuolemme kumpikin, ja sitten on loppu; ja sitten tulee jälleen päälleni tuska, niin että kovasti pelkään kuolemata. Usein virun minä ja tahdon kuvailla mielessäni, mimmoista tuo on, kun olen kuollut: en kuule, en näe mitään, tämä silmä, tämä korva ne ovat kuolleet, kaikki ympärilläni on minulta pois, ja koittaa päivä, min'en tiedä siitä mitään; ihmiset neulovat, leikkaavat eloa, minua ei enää ole joukossa. Voi miksi on tuo kuolema!… Vaan minkäs sille mahtaa? Onhan muidenkin pitänyt kuolla ja ne olivat enemmän kuin sinä. Ei auta muuta kuin antautua sen alle. — Kuules, kuuluttaja helistää kelloaan", niin keskeytti Avojalka tuon omituisen valituksensa, ja hän, joka vast'ikään oli halunnut kuolla ja jälleen olla kuolematta, hän olisi sittenkin mielellään tahtonut tietää, mitä kylänkuuluttajalla olisi sanomista.
— "Anna hänen kuulutella, ei hän sinulle kumminkaan mitään tuo", virkkoi eukko, surumielisesti myhähtäen. "Voi, mitä on ihminen! Kuinka kunkin on vuorostansa koettaminen puraista rikki tuo kova pähkinä ja viimein kumminkin panna se pois kokonaisena! Sanonpa sulle kuin sanonkin, mikä sinua vaivaa: sinä olet rakastunut oikein julmasti. Ole iloinen, niin hyvin käy harvoille ihmisille, harvoille, sanon mä, käy niin onnellisesti, että he tuntevat itsessänsä oikeata rakkautta; mutta ota minusta esimerkki, älä luovu toivomasta. Tiedätkös, kuka jo eläissään on kuollut? Se, ken ei joka päivä, ja varsinkin ken ei joka kevät ajattele näin: nyt se elämä vasta alkaakin, nyt tulee jotain, jota ei ollenkaan ole ollut vielä olemassa. Sinulle käy vielä hyvin, sillä sinä teet pelkkiä rakkauden töitä. Mitä sinä olet tehnyt veljellesi, mitä minulle, mitä vanhalle uudistalokkaalle, mitä kaikille ihmisille! Mutta hyvä on, ett'es tiedä mitä teet. Ken hyvää tekee ja rukoilee ja aina ajattelee sitä ja luulottelee itselleen siitä jotain ansiota, se rukoilee itsensä taivaan lävitse ja pannaan toisella puolella paimentamaan hanhia".