Mennen sitten kiulu kourassa muiden lehmien luo, hän lauloi:
"Kenpä sua sitten
Muurikki lehmä
Täällä lypsää lipsuttaa,
Kun tämä tyttö
Appelan lehmiä
Lypsää kaukana täältä saa?"
— "Joutavia juttuja!" lisäsi hän sitten, ikäänkuin toruen itseään. Hän teki nyt tehtävänsä hiljaa, ja vähitellen heräsivät muut, ja tuskin oli Rosel saanut silmänsä auki, niin jo kutsui luoksensa Avojalan ja torui hänet pahanpäiväiseksi, sillä Rosel oli kadottanut kauniin kaulahuivin. Hän vakuutti antaneensa sen Avojalalle säilytettäväksi, mutta tämä muka oli huimapäisyydessään, vieraan pyytäessä häntä tanssimaan, heittänyt kaikki nurkkaan, ja kukas ties, eiköhän se ollut sama varas, joka tuonoin vei vaatteita ja hevosen ja joka huomenna tuodaan raudoissa, ja se oli häpeä, että Avojalka huudahteli tanssiessaan, kavahtakoon sitä enää tekemästä, sillä Entsianin Valentin sanoi: kun kana kukkona laulaa, niin muuttuu ilma ja onnettomuus seuraa. Rosel sanoi ottaneensa ensimmäisen ja viimeisen kerran häntä mukaansa tanssijaisiin, hänen muka oli täytynyt hävetä melkein silmät ulos päästään, kun hänen oli joka paikassa kuuleminen: tuo se palvelee teillä. Jollei käly vaan pitäisi Avojalan puolta ja tekisi hänen mielikseen, niin paikalla Rosel ajaisi mokoman hanhien paimenen talosta ulos.
Avojalka kuunteli tätä, kaikkea tyyneellä mielellä, hän oli tänään jo huomannut molemmat rajat siitä, mitä hänen piti saada kuulla, ja siinä oli hän tehnyt luonnollisesti nyt samoin kuin ennenkin: ken häntä sätti, sen suun tukki hän vaitiolollaan, ken häntä pilkkasi, sen teki hän sanoillaan noloksi. Ja jos ei hänellä ollutkaan aina tulista kekälettä saapuvilla, kuten hevospoikaa kyydittäessään, niin löytyi hänellä katseita ja sanoja, jotka toimittivat saman.
Avojalka ei voinut kylliksi kertoa mustalle Marannalle, mitä kaikkea Rosel oli hänelle tehnyt, ja kun hänen ei sopinut kotonaan sitä tehdä, niin päästi hän täällä kielensä valloilleen ja moitti Roselia ankarimmilla sanoilla. Mutta pian hän lakkasi siitä ja sanoi:
— "Hyvä Jumala, tämä ei ole oikein, tämä tekee minutkin niin kelvottomaksi, kun tuommoista puhetta pidän".
Mutta Maranna lohdutteli näin: "Hyvinpä teetkin sättiessäsi. Katsos, kun näkee jotakin inhoittavaa, niin pitää syläistä, muuten tulee sairaaksi, ja kun jotakin pahaa näkee ja kuulee ja saa kokea, niin silloin pitää sättiä, silloin pitää sielunkin saada syläistä, muuten se tulee kehnoksi".
Avojalan täytyi nauraa näitä mustan Marannan kummallisia lohdutuksia.
Päivä kului toisensa perästä, ja pian unohdettiin häät ja tanssit ja kaikki, mitä niissä oli tapahtunut. Avojalassa vaan kyti alituinen aatosten haaveilu, jota hän ei voinut ollenkaan hillitä.
Hyväpä oli, että hän sai avata aina sydämmensä mustalle Marannalle. "Luulenpa tehneeni syntiä, kun silloin iloitsin niin perin paljon", valitti hän kerran.