Orpojen lähin suojelija paikkakunnan hallitusmiehistä oli nyt voimatonna. Vanha uudistalokas makasi kovassa taudissa, ja tuon myrskyisen kunnankokouksen jälkeisenä yönä hän nukkui kuoleman uneen.
Avojalka ja musta Maranna itkivät enemmän kuin kukaan hänen haudallansa. Sanoipa musta Maranna kotia tultuansa erityisenkin syyn siihen: "Uudistalokas oli viimeinen, jonka kanssa ennen nuorena ollessani tanssin. Viimeinen tanssikumppalini on nyt kuollut".
Mutta pian piti eukko hänelle toisenlaista ruumispuhetta, sillä nyt saatiin tietää, että uudistalokas, joka vuosikausin oli Avojalkaa siitä vakuuttanut, ei ollut edes maininnutkaan häntä testamentissaan, vielä vähemmin jättänyt hänelle mitään perinnöksi.
Kun ei musta Maranna tahtonut lainkaan lakata valittamasta ja torumasta, niin sanoi Avojalka: "Nyt sitä sataa torumista päälleni kaikilta haaroin, mutta paistaapa aurinko vielä joskus".
Uudistalokkaan jälkeiset lahjoittivat Avojalalle kumminkin muutamia ukko vainajan vaatteita; hän olisi mielellään hyljännyt tuon lahjan, mutta uskaltaako hän nyt enään vastakynttä osoittaa? Damikaan ei tahtonut ottaa vaatteita vastaan, mutta hänen täytyi antaa myöten. Hänen kohtalonsa muka näkyi olevan semmoinen, että hänen täytyi elää koko aikansa kaikenlaisten vainajain vaatteissa. Sysi-Matti otti Damin luoksensa sysiä polttamaan, ja muut kehoittivat Damia alkamaan käräjänkäyntiä; häntä muka ei voi ajaa pois, kosk'ei hän ole vielä kirjoitettu mihinkään toiseen seurakuntaan, sillä tämä se on ehtona kotioikeuden menettämiseen, vaikk'ei sitä ole laissa niin selvään sanottu.
Ihmiset melkein näkyivät saavan huvitusta siitä, että orpo raukoilta puuttui sekä aikaa että rahaa käräjiä käydäksensä.
Dami näkyi mieltyneen yksinäiseen elantoon metsässä. Tuo oli aivan niin hänenmoistansa, kun ei huolinut riisua eikä päälle pukea. Ja sunnuntai iltoina oli Avojalan kova taistelu taisteleminen, saadakseen Damin edes vähän puhdistamaan itseänsä. Sitten istui hän veljensä ja Matin luona; vähän siinä puhuttiin, ja Avojalka ei voinut estää ajatuksiansa lentelemästä sinne tänne ja hakemasta sitä, joka kerran oli tehnyt hänet koko päiväksi onnelliseksi ja kohottanut hänet taivaasen. Tietääköhän hän minusta enempää ja muisteleeko minua enää? Saattaako ihminen unohtaa toisensa, jonka kanssa hän kerran on ollut niin onnellinen? Oli sunnuntai-aamu toukokuun lopulla, ihmiset olivat kaikki kirkossa. Eilen oli satanut vettä. Raikas, virvoittava löyhkä tuoksusi vuorilta ja laaksosta, sillä aurinko paistoi kirkkaana taivaalta. Oli Avojalkakin tahtonut mennä kirkkoon, mutta hän oli kuin kiinni naulattu ikkunaan, kirkonkellojen soidessa, ja häneltä jäi kirkkoon menemättä. Se oli kummallista eikä semmoista ollut koskaan ennen tapahtunut. Nyt kun oli jo myöhä, niin päätti hän jäädä yksikseen ja kotonansa lukea virsikirjaa. Hän penkasi kirstussansa ja kummasteli mitä kaikkia kapineita hänellä olikaan. Hän istui lattialla ja luki juuri virttä ja puoleksi hyräili sitä itsekseen; silloin kuului joku rapina ikkunassa. Hän katsahti taakseen; valkoinen kyyhkynen istuu ikkunalaudalla ja katsoo häneen, ja samassa kun tytön ja kyyhkyn katseet kohtaavat toisensa, pyrähtää kyyhky lentoon ja Avojalka seuraa silmillään häntä kedon yli, johon lintu viimein laskekse.
Tämä tapaus, joka kumminkin oli niin luonnollista, tekee hänet äkkiä aivan iloiseksi, ja hän nyökyttelee päätänsä ulos vuoria, ketoa ja metsää kohti. Koko päivän hän on tavattoman iloisella mielellä. Hän ei osaa sanoa miksi, mutta hänestä tuntuu, kuin hänen sielussansa riemuitsisi joku ilo, hän ei tiedä, mistä se tulee. Ja vaikka hän usein puolenpäivän aikana, ovenpieleen nojaten, pudistelee päätään tuon kummallisen tunteiden liikutuksen johdosta hänen sisässään, niin se ei poistu hänestä. "Varmaan, aivan varmaan on joku ajatellut sinusta hyvää; ja miks'ei saata olla mahdollista, että kyyhkynen olisi hiljainen sanansaattaja, joka sen minulle virkkaa? Eläväthän eläimet maailmassa, jossa ihmisten ajatukset lentävät ristiin ja rastiin, ja kuka tietää, eivätkö he kanna niitä kaikkia hiljaa mukanaan".
Ihmiset, jotka kulkivat Avojalan ohitse, eivät osanneet aavistaa, kuinka kummallisia ajatuksia tytön sydämmessä liikkui.
13. Äidin sydämmestä.