— "Niinpä niinkin, kyllä te voitte ajaa hänet pois; mutta tiedättekös milloin? Jos voitte mennä tuonne hautausmaalle, sinne, missä isämme ja äitimme lepää, ja jos siellä voitte haudatuille sanoa: 'Ylös! ja menkää pois lapsinenne!' — Sitten vasta voitte ajaa hänet pois. Ketään ei saa ajaa pois siitä paikkakunnasta, missä hänen vanhempansa ovat haudattuina, siellä hän on enemmän kuin kotonansa; ja seiskoon noissa kirjoissa — hän osoitti nidottuun asetuskokoukseen — vaikka tuhannen tuhatta kertaa enemmän ja toisin, niin laatuun se ei käy ettekä te sitä voi pakoittaa".
Eräs kunnanneuvoksia kuiskasi koulunopettajalle korvaan: "Tuommoisia puheita ei Avojalka ole saanut muualta mistään kuin mustalta Marannalta!" Ja suntio se kallistui kylänvanhimman puoleen ja sanoi: "kuinka sinä siedät, että tuo tytön retvana pitää tuommoista ääntä: soita vartija sisään, ja käske panna tyttö hulluinhuoneesen". Mutta kylänvanhin naurahti ja selitti Avojalalle, että kunta, maksaessaan matkarahat Damille, on samalla vapauttanut itsensä kaikista kulungeista, jotka sen niskoille saattaisivat tulla Damin tähden.
— "Niin, mutta missäs hänen kotiseurakuntansa nyt on?"
— "Siellä, minne hänet otetaan, vaan ei ainakaan täällä eikä tätä nykyä missään".
— "Niin, minulla ei ole kotiseurakuntaa missään", sanoi Dami, josta melkein tuntui hyvältä olla vaan yhä enemmän onneton. Nythän ei voine muka kukaan kieltää, ettei kellenkään ihmiselle ole maailmassa sen pahemmin käynyt kuin hänelle.
Avojalka vastusteli vieläkin, mutta pian hän huomasi, ettei siitä ollut mitään apua; laki oli häntä vastaan, ja hän vakuutti juhlallisesti, että ennen vaikka veri häneltä kynsien alta tirskukoon, ennenkuin hän enää vastaan ottaa seurakunnalta mitään itsellensä tahi veljellensä, ja hän lupasi maksaa takaisin kaikki, minkä seurakunta oli antanut.
— "Otetaankos sekin pöytäkirjaan?" kysyi kirjuri neuvoksilta, ja Avojalka vastasi: "Kirjoittakaa vaan, eihän teillä kumminkaan ole voimassa muu kuin kirjoitettu sana".
Avojalka kirjoitti nimensä pöytäkirjaan, mutta kuu tämä oli tapahtunut, julistettiin Damille kumminkin, että hän, kuni muukalainen, saa viipyä kylässä kolme päivää; jos ei hän sen ajan kuluessa ole saanut itselleen jotain tointa, niin käsketään hän pois ja tarpeen tullessa pakolla saatetaan rajan toiselle puolelle.
Sanaakaan enää sanomatta läksi Avojalka veljineen raastuvasta pois, ja Dami itki sitä, että sisar tarpeettomasti oli pakoittanut hänen tulemaan kylään; parempi olisi hänen ollut jäädä metsään, siten hän olisi välttänyt pilkat ja naurut sekä tuon karvaan tiedon, että hän on muukalaisena ajettu pois omasta synnyinseurakunnastaan. Avojalka tahtoi hänelle vastata, että parempi on tietää kaikki selvään, jospa se olisi kuinka karvasta tahansa; mutta hän nielasi vastauksensa, hän itse tunsi tarvitsevansa kaiken voimansa pystyssä pysyäkseen, hän piti myös itsensäkin ajettuna veljineen pois ja hän tunsi seisovansa semmoisen maailman vastassa, joka nojautuu voimaan ja lakiin, ja hänellä ei ole muuta kuin tyhjä käsi; mutta pystymmässä hän vaan kulki nyt kuin koskaan ennen.
Damin onnettomuus ja kova kohtalo ei häntä masentanut, sillä semmoinen on ihminen: kun hänellä on murhe, joka täyttää hänet kokonaan, niin kantaa hän toisen murheen, oli se sitten kuinka raskas hyvänsä, paljoa helpommin kuin jos se olisi yksinään tullut. Ja koska Avojalalla oli sanoilla sanomaton tuska, jota vastaan hän ei voinut mitään tehdä, niin kantoi hän sanoilla sanottavan tuskansa sitä nöyremmin ja vapaammin. Hän ei antaunut enää hetkeksikään haaveiluihin, vaan kulki aina kädet jännitettyinä ja nyrkissä, ikäänkuin tahtoen kysyä: missä on työtä? ja olkoon se vaikka vaikein kaikista, niin minä sen otan tehdäkseni, voidakseni vaan saada itseni ja veljeni vapaaksi toisten vallasta ja turvattomuudesta. Nyt aikoi hän itsekin mennä veljensä kanssa Elsassiin tehdastyöhön. Tuo täytymys tuntui hänestä kauhealta, mutta hän tahtoi pakoittaa itsensä siihen. Kun vaan kesä on kulunut, niin sitten sitä mennään ja hyvästi sitten koti! Muukalaisiahan olemme kotonammekin.