— "Tuntuu, kuin vasta ensi kertaa tänään voisin tällä tapaa sinun kanssasi puhella, ja kun kuolen, niin ei jälkeeni jää mitään, jonka olisin unohtanat. Neljäs käsky! niin tuossa muistuu mieleeni, mitä isä vainajani kerran sanoi. Niin, hän ymmärsi kaikki ja oli lukenut paljon kirjoja, ja kerran kuulin hänen sanovan papille, joka usein kävi hänen luonaan, näin: Tiedänpä syyn, miksi ainoastaan neljännessä käskyssä on palkka luvattu, ja siinähän sen luulisi olevan kaikista vähimmän tarpeellisen, sillä sehän on luonnollisinta, mutta kun sanotaan: kunnioita isääs ja äitiäs, ettäs kauan eläisit! … niin sillä ei tarkoiteta sitä, että hyvä lapsi tulee seitsemän- tai kahdeksankymmentä vuotta vanhaksi; ei, ken isäänsä ja äitiänsä kunnioittaa, se elää kauan, mutta taaksepäin. Hänellä on vanhempainsa elämä muistossaan, ajatuksissaan, ja sitä ei häneltä voi poisottaa ja hän elää kauan maailmassa, olkoon missä iässä hyvänsä. Ja ken ei isäänsä ja äitiänsä kunnioita, se on vasta tänään syntynyt maailmaan eikä häntä enää huomenna ole siinä".

— "Äiti, tuo oli kelpo sana, minä ymmärrän sen enkä sitä unohda ja lastenikin pitää se oppiman; mutta mitä enemmän te puhutte, sitä raskaammaksi käy minulle vaimon hakeminen; hänen pitäisi, luullakseni, olla teidän kaltaisen".

— "Älähän ole, lapseni, niin yksinkertainen. Yhdeksäntoista ja kahdenkymmenen iässä olin minäkin aivan toisenlainen, raju ja itsepäinen, enkä ole vielä nytkään semmoinen, kuin minun pitäisi olla. Mutta mitäs minun piti sinulle sanoakaan? niin, vaimosta. Merkillistä, mitenkä se sinusta niin vaikealle tuntuu. Mutta vaikeaapa sinusta on kaikki tuntunut jo pienestä pitäin; kahden vuoden iässä vasta opit sinä kävelemään ja osaathan nyt juosta kuin varsa. Nyt vielä pari pientä seikkaa, mutta pienistäpä usein tuntee suuretkin. Ota vaari, mitenkä hän nauraa; nauru ei saa olla mitään leveää hohotusta eikä mitään hienoa hihitystä, ei, sydämmestä sen pitää olla tullutta; soisinpa tietäväsi, miten sinä itse naurat, sitten osaisit eroittaa oikean naurun".

Poika purskahti nyt kovaan nauruun ja äiti saneli sanelemistaan: "Niin, niin, tuolla lailla, samoin nauroi isä vainajanikin, niin hänelläkin selkä notkui ja olkapäät hyppivät". Ja mitä enemmän äiti noin puhui, sitä enemmän täytyi pojan nauraa, ja viimein yhtyi äitikin joukkoon, ja niin kohta kuin yksi lakkasi, tarttui toisen nauraminen häneen jälleen. He istahtivat tien viereen ja päästivät hevosen syömään; äiti otti kukan maasta ja, leikiten sillä kädessään, sanoi: "Niin, merkitsee tuokin jotain. Ota vaari, menestyvätkö hänellä kukat, siinä on enemmän kuin osaa arvatakaan".

Kaukaa kuului nyt tytön laulu, ja äiti sanoi: "Panepa sekin tähdelle, laulaako hän yhteislaulussa mielellänsä toista ääntä; se merkitsee jo jotakin, kun joku mielellään pyrkii laulua alottamaan; ja katsos, tuolla tulee koululapsia, nekin sanovat minulle erään asian. Tärkeätä olisi, jos saisit tiedustelleeksi, onko hänellä vielä tallella kirjoitusvihkonsa koulusta".

— "No mutta, äiti, tehän tahdotte ottaa koko maailman todistajiksi. Mitähän sekin merkitsisi, onko hänellä kirjoitusvihkonsa vielä jäljellä?"

— "Että sinä vielä kysyt tuota, se osoittaa, ettes vielä ole oikein ymmärtäväinen. Tytöllä, joka ei huolellisesti säilytä kaikkea sitä, mikä kerran on ollut jonkin arvoista, ei ole oikeata sydäntä".

Tämän puheen aikana oli poika koettanut päästää auki solmua ruoskan siimassa; nyt otti hän veitsen taskustaan ja leikkasi solmun poikki. Sormellaan osoittaen siihen sanoi äiti:

— "Noin sopii sinun kyllä tehdä, mutta tytön ei koskaan. Pidä silmällä, eikö hän kohta leikkaa solmua poikki; siinä on salaisuus siinäkin".

— "Sen saatan arvata", sanoi poika. "Mutta teidän kengännauhanne on päässyt auki, ja eteenpäin täytyy lähteä".