— "Jos et sinä ole iloissasi etkä tuota pidä taivaan armolahjana, että saat antaa hänelle kerran suuta, niin se ei ole oikeata rakkautta, mutta … älähän käy … ei tämäkään rakkaus vielä riitä, siinä saattaa vielä piillä jotakin muuta. Usko minua…" Vanha eukko pysähtyi läähättäen ja lensi tulipunaiseksi. "Näes, missä ei ole oikeata kunnioitusta, ja missä ei iloa synny siitä, että vaimo ottaa jonkun kapineen käteensä tuolla lailla ja juuri tällä tavalla taas panee sen pois eikä toisin, siinä ei käy hyvin; ja pidä kaikin mokomin silmällä, miten hän menettelekse palvelusväkeä kohtaan".
— "Minä otan neuvonne vastaan ja vaihdan pieniksi rahoiksi kaikki mitä tarkoitatte, äiti; puhuminen käy teille raskaaksi. Tuon minä nyt jo ymmärrän. Hän ei saa olla liian ylpeä vaan ei ylen ystävällinenkään".
— "Sepä se, mutta minä näen jo ihmisen suusta, onko tuo suu jo kironnut, torunut ja sättinyt, ja tekeekö se tuommoista mielellään. Ja sitten sinä vasta oikein oppisit hänet tuntemaan, jos voisit kohdata hänet suuttuneena: siinä se kätkeilevä sisällinen ihminen pistäkse ulos, ja sillä ovat usein pitkät kynnet kuin hitolla. Voi lapsi! Paljon olen aikoinani nähnyt, paljon kokenut! Siitä, miten ihminen kynttilää sammuttaa, siitä jo voin nähdä, mimmoinen hän on sisästään ja mimmoinen on hänellä luonne. Se, joka noin ohimennen puhaltaa kynttilän sammuksiin, huolimatta raiskaako se ja lekottaako se, se on semmoinen, joka pitää paljon nopeasta toimimisestaan, ja kumminkin tekee hän kaikki vaan puoliksi eikä ole hänellä rauhaa mielessään".
— "Mutta, äiti, te panette minut pulaan; arvankauppaa se sittenkin vaan on".
—- "Niin, niin, kaikkea ei huoli sinun muistaakaan, mitä olen sanonut, kunhan vaan pidät mielessäsi noin päällisten puolin; eri tilaisuuksissa sitten kyllä olet huomaava minun tarkoitukseni, ja pidä silmällä silloin: puhuuko hän hyvin työtä tehdessään, ottaako hän jotain käteensä, sinun kanssasi puhuessaan, eikä taukoa työstään joka kerta kuin sinulle sanan sanoo eikä tee työtä näyn vuoksi vaan. Ahkeruus on vaimo-ihmisessä kaikki, sen minä sanon. Äiti vainajani se aina lausui: tyttö ei saa koskaan kulkea tyhjin käsin, ja jos hän näkee höyhen haituvankin, niin hänen pitää mennä ottamaan se ylös, vaikka kolmen aidan ylitse. Ja sen ohella pitää hänen olla työssään tyyneen ja vakavan, hän ei saa huimasti hyöriä ja pyöriä sinne tänne, ikäänkuin aikoisi nyt juuri reväistä maailmasta kappaleen alas. Ja kun hän sinulle puhuu ja vastaa, niin huomaa, eikö hän ole liian ujo tai kovin rohkea. Sin'et voi uskoa, kuinka erillaisia tytöt ovat miestä nähdessään ja yksinään ollessaan, ja ne, jotka näyttävät siltä, kuin aikoisivat sanoa: älä puraise minua! ne ovat huonoimpia, mutta ne, joilla suu on aina leveällään ja jotka arvelevat, että, kun joku on tuvassa, niin ei suu saa olla kiinni silmänräpäystäkään, ne ovat vielä huonommat".
Poika naurahti ja sanoi: "Teidänhän, äiti, sopisi kulkea saarnaamassa ympäri maailmaa ja pitää kirkkoa tytöille yksinään".
— "Sopisipa kyllä", sanoi äiti, myöskin nauraen, "mutta minäpä olen alkanutkin lopusta. Ensiksi sinun pitää luonnollisesti katsoa, millä kannalla hän on vanhempainsa ja sisarustensa suhteen; olethan itsekin hyvä lapsi, niin ettei minun huoli siitä pitemmältä puhua. Neljännen käskyn kyllä tunnet".
— "Olkaa siinä kohden rauhassa, äiti, siinä on minulla omat merkkini: joka pitää paljon ääntä vanhempain rakkaudesta, sillä ei sitä ole; paraiten se osotakse työssä ja toimessa; ja ken siitä paljon puhelee, se on jo väsynyt ja veltto, kun täytyy itse työssä sitä osoittaa".
— "Ymmärtäväinenhän minulla onkin poika", virkkoi onnellinen äiti ivaellen, pani kätensä rinnalleen ja katsahti poikaansa: "Sanonko sulle vielä jotain?"
— "Puhukaa; mielelläni teitä kuulen".