— "Mitä niin?"
— "Ettet kanna rusthollin-emännältä saamaasi koristetta milloinkaan, niin kauan kuin minä sen näen; lupaatko sen?"
— "En!"
— "Sitten en tule täältä pois!"
— "Ole tulematta!" sanoi Amrei ja meni marjoineen pois. Mutta hän istahti läheisen puupinon taakse, sitoi seppeltä ja tuon tuostakin vilahti, eikö muka Dami jo tule. Hän pani seppeleen päähänsä ja äkkiä tuli hän sanomattoman rauhattomaksi Damin tähden. Hän juoksi takaisin, Dami istui kahden reisin oksalla, nojaten puunrunkoa vastaan ja käsivarret ristissä.
— "Tule alas, minä lupaan mitä tahdot!" huusi Amrei, ja samassa oli
Dami hänen luonaan maassa.
Kotona torui musta Maranna tuota tuhmaa lasta siitä, että hän oli sitonut seppeleen niistä marjoissa, joita tarvittiin vanhempain haudoilla. Hän repäsi sen paikalla rikki, lausuen muutamia epäselviä sanoja; sitten otti hän kumpaakin lasta kädestä kiinni ja vei heidät hautausmaalle. Siinä, missä kaksi multakumpua oli vierekkäin, sanoi hän:
— "Tuossa ovat vanhempanne". Lapset katsahtivat kummastuneina toisinsa. Maranna teki sitten sauvalla vakoja ristin muotoon haudoille ja käski lasten panna marjoja niihin. Dami se ryhtyi rutosti työhön ja oli riemuissansa, saatuaan punaisen ristinsä valmiiksi pikemmin kuin sisar. Amrei katsahti vain vakaisesti häneen eikä vastannut mitään, ja vasta sitten kuin Dami oli sanonut: "Tuosta isä iloiseksi tulee", löi hän veljeään selkään ja sanoi: "Ole hiljaa!" Dami itkemään, kenties katkerammin, kuin asia ansaitsikaan; silloin huudahti Amrei ääneensä: "Jumalan tähden, anna anteeksi, anna anteeksi, että noin tein. Kas tässä, mä lupaan tehdä sulle koko elämän ikäni kaikki minkä voin ja antaa kaikki mitä minulla on; niinhän, Dami, enhän ole sulle pahaa tehnyt? Sitten saat luottaa, ettei sitä enää koskaan tapahdu niinkauan kuin elän, ei milloinkaan, ei koskaan. Oi äiti, oi isä, minä tahdon olla hyvä, sen lupaan teille; oi äitini, oi isäni!" — Hän ei voinut pitemmältä puhua, mutta ääneensä hän ei itkenyt, sydän vain näkyi hänessä sykähtelemistään sykähtelevän, ja vasta sitten kuin musta Maranna rupesi ääneensä itkemään, itki Amreikin.
He menivät kotiin, ja kun Dami sanoi "hyvää, yötä", niin kuiskasi Amrei hänelle hiljaa korvaan: "Nyt tiedän, me emme näe vanhempiamme enää milloinkaan tässä maailmassa"; mutta vielä tässäkin ilmoituksessa oli jotakin lapsellista iloa, lapsen-ylpeyttä, joka kerskailekse tietävänsä jotakin, ja kumminkin oli tämän lapsen sieluun noussut vähäsen sitä tietoa ikipäiviksi katkaistusta yhdistyksestä elämän kanssa, joka herää orpoisuuden ajatuksissa.
Kun kuolema on sulkenut ne huulet kiinni, joiden piti sanoman sinua lapseksi, niin silloin on sinulta kadonnut elonhengähdys, joka ei milloinkaan palaja.