Avojalka meni maata sillä raskaalla ajatuksella, kuinka toki ihmiset eivät pidä minäänkään pettää toinen toisiansa. Hän ei tosin tiennyt, ken se oli, joka piti petettämän; mutta hän sääli nuorta mies parkaa, ja mustalta näkyi hänen silmissään, kun hän ajatteli: ken tietää, ehkä tulee Rosel yhtä kovin petetyksi miehen suhteen, kun tämä Roseliin nähden.
Seuraavana aamuna, kun Avojalka varhain aamulla katsahti ikkunasta ulos, peräytyi hän äkkiä taaksepäin, ikäänkuin olisi saanut luodin otsaansa. "Taivas, mitä tämä on?" Hän hieroi silmiään ja avasi ne taasen sekä kyseli itseltään, josko hän vielä uneksi. "Onhan tuo ratsumies Endringenin häistä, hän tulee siis tähän kylään, hän korjaa sinut, ei, hän ei tiedä siitä mitään; mutta hänen tulee tietää se. Ei, ei, mitä sinä tahdot? Hän tulee yhä lähemmäs, yhä lähemmäs, hän ei silmäile ylös"… Kaksinainen puhjennut neilikka putoaa Avojalan käsistä akkunanlaudan yli hänen päällensä, se tapaa satulalaukkua, mutta ratsastaja ei sitä näe, ja kukka putoaa tielle ja Avojalkaa kiitää alas ja korjaa pettäväisen merkin tieltä, ja nyt selvenee hänelle tämä kauhea valo: tämä on Roselin kosija, hän se on, jota hän tarkoitti eilisiltana. Hän ei tosin nimittänyt häntä, mutta ei se voi olla muu, ei kukaan muu, ja häntäkö nyt petetään?
Ladossa, vehreillä apilailla, joita hän aikoi antaa lehmille ruoaksi, laskeusi Avojalka polvilleen ja rukoili hartaasti Jumalaa, että Hän varjelisi nuorukaisen saamasta Roselia. Että hän tulisi hänen omakseen — tälle ajatukselle hän ei uskaltanut antautua, mutta ei myöskään poistaa sitä.
Tuskin oli hän lehmät lypsänyt, niin jo kiirehti mustan Marannan luo: hän tahtoi kysyä häneltä, mitä hänen pitäisi tekemän; vaan musta Maranna makasi kovasti kipeänä, hän oli käynyt milt'ei umpikuuroksi ja töin tuskin ymmärsi muuta kuin erityisiä sanoja, ja semmoista salaisuutta, jonka hän oli saanut tietää puolittain luottamuksesta ja puolittain arvaamalla, ei Avojalka uskaltanut huutaa niin kovaa, että musta Maranna olisi sitä käsittänyt. Olisihan ulkona oleva väki voinut sen kuulla. Hän palasi taasen neuvotonna kotiinsa.
Avojalan täytyi lähteä pellolle ja viipyä siellä koko päivä nauriita istuttamassa. Melkein joka askeleella pysähtyi hän hetkiseksi ja tahtoi kääntyä takaisin, sanoaksensa vieraalle kaikki, mutta alamaisuuden käsky ynnä omituinen asian tutkiminen ajoi hänet eteenpäin hänelle määrättyyn velvollisuuteen, ja silloin ajatteli hän: jos hän on niin yksinkertainen ja ajattelematon, että niin huolimattomasti siihen heittäytyy, niin silloin ei voi häntä auttaa, eikä hän silloin sen parempata ansaitsekaan, ja — kihlattu ei ole vielä vihitty, lohdutti hän itseänsä lopuksi. Hän oli kuitenkin kaiken päivää täynnä levottomuutta ja kun hän, palattuaan iltasella kotiinsa, meni lypsämään lehmiä ja Rosel istui, täysi kiulu edessänsä, erään lehmän ääressä, jonka hän juuri oli lypsänyt, ja lauloi selvällä äänellä, silloin kuuli hän vieraan puhuvan isännän kanssa viereisessä tallissa. Puheen aineena oli kimo. Mutta mistähän kummalta olikaan kimohevonen tullut talliin! eihän heillä tähän saakka ollut sellaista?
Nyt kysyi vieras: "Ken se on, joka tässä vieressä laulaa?"
— "Se on minun sisareni", sanoi talonpoika, ja tämän kuultuaan alkoi Avojalka laulaa toista ääntä niin kovasti, niin innollisesti, ikäänkuin hän olisi aikonut pakoittaa häntä kysymään myös, kuka se toinen laulaja on; mutta laulu saattoi sen pahan, ettei siten voinut kuulla, josko vieras todellakin sitä kysyi. Ja kun Rosel meni, kantaen täysinäistä maitokiulua, pihan yli, johon parhaillaan kimokin talutettiin tarkastettavaksi, sanoi talonpoika:
— "Tuo tuolla se on minun sisareni. Rosel! Pane kiulu pois ja valmista jotakin illalliseksi, meillä on muuan sukulaisemme vieraana; kyllä minä kannan kiulun ylös".
— "Ja tuo pieni tuolla lie kaiketi laulanut toista ääntä?" uteli vieras. "Onko hän myöskin sisar?"
— "Ei, hän on noin puoleksi meidän turvattimme, minun isäni oli hänen holhojansa".